Ja syvään henkeä!

Tämä lienee jonkin sortin feng shuita, mutta minulle on tullut sellainen tunne että kodin (ja työpaikan ja kalenterin ja pään) tulisi olla tietyllä lailla ilmava ja sellainen että henki kulkee.

Kotiin (ja töihin ja kalenteriin ja päähän) muodostuu helposti tukoksia, joita sitten kierrellään tai vältellään. Vaatekomeron lattialla on niin korkea pino "väliaikaissäilytettävää" tavaraa ettei alimpien hyllyjen sisällöstä ole näköhavaintoa pitkään aikaan. Likainen tai puhdas pyykki kasaantuu ryöpsähteleväksi vuoreksi kylppäriin. Mappihyllyn täyttyessä toimistoon hankitaan uusi mappihylly ja sitten taas uusi ja sitä rataa kunnes tila on täynnä hyllyä ja mappeja. Hyllyistä, pöydistä ja laatikoista on varsinaisesti käytössä vain kapea siivu etureunaa ja koko homma toimii ikäänkuin pintahengityksellä. Ja asukas alkaa haaveilla isommasta kodista tai edes viimeisen päälle suunnitellusta säilytysjärjestelmästä. Mikä oikeasti ei kannata sillä se uusikin tila, vaikka kuinka hieno ja käytännöllinen hyvänsä, tulee ennen pitkää täytettyä ihan samalla lailla kuin se vanhakin tuli.

Parempi ratkaisu on tukoksien purkaminen ja virtauksen lisääminen. Ja näin se käy:

• Asioilla on rata jota pitkin kulkea. Pyykki kulkee pyykkikorista pesukoneeseen, kuivumaan, puhtaiden koriin, kaappiin. Paperit kulkevat mapitettavien laatikkoon, paitsi ne jotka menevät paperinkeräykseen, joita oikeasti on suurin osa, sitten mappiin ja hyllyyn missä ovat 7 vuotta (työpaikalla 11 vuotta, tasekirjat ja palkkoihin liittyvät paperit ikuisesti), ja lopulta paperinkeräykseen. Aika kätevää on varata vuotta kohti yksi mappi ja jakaa se välilehdillä osioihin kuten vakuutukset,verot, lainat, asunto jne. Näitä mappeja on aina hyllyssä 8 (työpaikalla 11) kappaletta ja vuoden vaihteessa tyhjennetään se vanhin josta siis tulee alkavan vuoden mappi. Virta on loputon ja vaikka katkoksia.
• Tukkoiset laatikot ja hyllyt siivotaan yksi kerrallaan (ehdottomasti vain yksi kerrallaan). Tyhjennetään laatikko tai hylly, imuroidaan se ja pyyhitään kostealla rätillä. Käydään tavarat läpi ja laitetaan osa takaisin laatikkoon/hyllylle, osa roskiin tai kierrätykseen ja osa muihin laatikoihin/hyllyille. Joiden vuoro kyllä tulee ennen pitkää (tässä kohtaa voi pysähtyä harkitsemaan josko oikea paikka olisi kuitenkin roskiksessa tai kierrätyksessä).
• Hyllyillä, laatikoissa, naulakoissa, tasoilla, kalenterissa jne. tulisi aina olla tyhjää tilaa. Tilaa ei kannata yrittää maksimoida siten että kaikki paikat tumpataan täyteen viimeistä neliösenttiä myöten. Aina tulisi olla ikäänkuin reservissä potentiaalista säilytystilaa. 
• Ilma kulkee kun sen antaa kulkea. Vanha kunnon läpiveto toimii mahtavasti. Avataan ikkunoita apposelleen, annetaan olla puolisen tuntia, suljetaan ikkunat. Imuroidessa on hyvä pitää ikkunoita reilusti auki. Imuroiminen nostattaa ilmaan kaiken maailman hiukkasia ja hyvällä tuurilla ne häipyvät ulos ikkunasta ennen kuin ehtivät laskeutua minnekään. Pienimmät hiukkaset eivät ikinä edes laskeudu vaan hengailevat huoneilmassa kunnes ne tuuletetaan pihalle.
• Mummoilla on huoneilman lisäksi tapana tuuletella kaikkea mahdollista muuta, eikä se ole haitaksi muillekaan. Parvekkeelta tai ikkunasta tai ovesta voi ravistella yhtä ja toista, lähinnä tekstiilejä. Villaiset matot ja torkkupeitot yms. oikeasti puhdistuvat tuulettamalla ja ne voi silloin tällöin ihan viedä ulos olemaan.
• Huonekasvit tuottavat happea sisäilmaan ja puhdistavat sen epäpuhtauksia. Jos kasveja on useita, vaikutuksen huomaa.

Rooliin ja roolista pois

On jännittävää antaa itselleen lupa rehottaa. Olen lievästi asperger-tyyppinen ihminen ja siitä ynnä muista syistä olen tuntenut tietynlaista "toiseutta" niin kauan kuin muistan. Ja koittanut parhaani mukaan sulautua joukkoon. Päiväkodissa opettelin pidättämään naurua ja pitämään pokkaa kun huomasin että asiat, jotka naurattivat minua, olivat sellaisia joille lapsen ollut sopivaa nauraa. Aikuisena menen helposti rooliin ja mukaudun kulloisenkin seurani mukaiseksi, en ehkä suorastaan teeskentelyyn asti, mutta korostaen tiettyjä piirteitä tietyssä seurassa ja toisia toisessa.

Periaatteessa olen toki ajatellut että minulla on sama oikeus vaikkapa sotkuisuuteeni kuin hyvin pedantilla ihmisellä on järjestelmällisyyteensä, mutta käytännössä lähden helposti skarppaamaan olemistani ja mukautumaan niin että vaikuttaisin samantyyppiseltä kuin järjestelmällinen kanssaihmiseni. Paitsi ihan viime aikoina. Pienenkin oman yrityksen pyörittäminen on aikaa energiaaviepää hommaa, ja saattaa olla etten ole jaksanut sen päälle enää pingottaa vapaalla. Tietysti kyse saattaa olla myös aikuisuudesta tai itsetuntemuksen kehittymisesta tms. Olkoon mitä hyvänsä, mutta elämä on muuttunut helpommaksi.

Järjestin kaverisynttärit lapsille. Lykkäsin asiaa pitkään ja yritin jopa uskotella lapsille että synttärit olivat siinä kun veimme päiväkotiin karkkipussit ja keksejä. Ei mennyt läpi. Tajusin että ahdistuksesta ja tuskantunnosta huolimatta minun on pakko kutsua lapsia meille kotiin. Stressikertoimen noustua kohtuullisiin lukemiin havahtuin yhtäkkiä siihen, että ahdistus ei niinkään johtunut juhlista sinänsä, vaan kaikesta ylimääräisestä, jonka mielessäni niihin yhdistin. Asioista kuten lasten leikittäminen, aarteenetsinnän järjestäminen, pikkulahjojen hankkiminen vieraille ynnä muu hilpe, jota lastenkutsuihin nähtävästi liittyy (voin tunnustaa että mieluummin kestän rakkaiden lasteni surun siitä että heillä ei ole syntymäpäiviä, kuin järjestän yhtään aarteenetsintää). Muistin että lapsena minulle järjestettiin aivan mukavia syntymäpäiviä, ilman mitään hilpettä, ilman aarteenetsintää ja ilman aikuisia leikittämässä lapsia.

Ja näin homma hoidettiin meilläkin. Kutsuimme vieraaksi naapureita (onneksi meillä on melko rentoja sellaisia), siivosimme, lapset koristivat paikkoja serpentiinillä ja ilmapalloilla, leivoin paria laatua suolaista ja makeaa, availin ovea ja kaadoin kahvia. Ja olin hyvin hyvin helpottunut. Tosin on mahdollista että vaikutin huonolta emännältä (allergioita ja erityisruokavalioita ei oltu muistettu huomioida mitenkään, ei myöskään pyytää vieraita ilmoittamaan tulostaan) ja huonolta äidiltä (oli 28 astetta hellettä ja esikoinen pukeutui omatoimisesti mielestään kauneimpaan juhlavaatteeseensa eli pitkähihaiseen paksuun plyysimekkoon sekä paksuihin trikoopöksyihin ja hikoili pää punaisena koko päivän), mutta nytpä annoin häpeän ja ylimitoitetun itsereflekion luiskahtaa päältäni kuin teflonpinnalta.

Esikoinen katseli taannoin bussin ikkunasta ulos ja lausahti minulle odottamatta että "äiti, ei sun tarvi olla mikään normaali ihminen, sä oot mikä sä oot!", ja tämä ajatus olkoon johtotähtenäni elämässä. Iloitsen jatkossakin toisten ihmisten toisenlaisuudesta (ja jämäkästi organisoidusta juhlista) mutta minulta irtoaa tasan se mitä irtoaa ja mä oon mikä mä oon.

Koskaan en muuttua saa

Käyskentelin kerran nuorena ihmisenä (n. 17v) erään tamperelaisen design-tavaraa myyvän liikkeen ikkunan ohi ja silmiini sattui maailman kaunein lamppu. En ollut aiemmin ollut nimenomaan design(mitä se sitten meinaakaan)-esineiden ystävä, mutta sillä hetkellä aloin aavistella olevani, sillä lamppu, jonka hinta ylitti kuukausituloni, oli pakko saada. Sainkin, 18-vuotislahjaksi ihanalta isäpapaltani. Lamppu on ollut aarteeni, ja olen elämäni muutoissa pakannut sen aivan erityisen huolellisesti ekstrapehmusteisiin. Kodeissani se on ollut esillä näkyvillä paikoilla.

Paitsi uudessa kodissa. Jotenkin se sujahti puoliksi piiloon pelargonian ja verhon väliin, ja näytti siellä salakähmäiseltä ja hölmöltä. Yleensä se lymyili piilossaan pimeänä. Kaavailin sille uutta paikkaa, ajattelin että pelargoniat ja verho sekä koko ikkunalauta näyttäisi väljemmältä ja raikkaammalta jos lamppu olisi muualla. Kunnes tulin myöntäneeksi itselleni ja sanoneeni äänen puolisolle että oikeastaan enää välitä koko lampusta, enkä keksi sille mitään mukavaa paikkaa koko asunnossa. Puoliso, avuliaana kuten aina, sanoi ettei ole ikinä ymmärtänyt mitä hienoa lampussani oli alunperinkään.

Huomasin että olin tehnyt juuri niinkuin monet muutkin tavaroissaan roikkuvat, ja kehittänyt pienen lampun ympärille kokonaista mytologiaa lähestyvän ajatusrakennelman. Alkaen tietysti siitä hullaantumisen tunteesta näyteikkunalla ja siitä että kyseessä oli lahja isältä. Ja siitä että lampun saamisen ja omistamisen myötä minusta piti tulla designtietoinen ja tyylikäs ihminen.

Olen pahoillani 18-vuotias minä, olen nyt aikuisena jotain ihan muuta, ja myin viime viikolla lampun kympillä naapurille. Ikkunalauta näyttää selkeämmältä, sain kympin puhdasta voittoa ja naapurin hymy oli näkemisen arvoinen.

Tarkennusta tavoitteisiin

Lupailin aiemmin vähentää ympäriinsä säntäilyä ja keskittyä asiaan kerrallaan. Aavistelinkin että ajatuksessa oli jotain hämärää, onneksi teidän kommenttinne loivat valoa asiaan.

Luettuani oman tekstini uudelleen tajuan etten edes halua keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaan yhteen tai useampaan ihmiseen. Paino paremminkin sanalla keskittyä.

Multitaskaaminen (suomeksi ilmeisesti moniajo, kumpi nyt sitten kuulostaa hölmömmältä..) on tosiaan minunkin vahvuuteni sekä kotona että töissä, ja mikäs sen fiksumpaa kuin järjestää tehtävät työt siistiin nippuun limittäin ja lomittain niin että niiden parissa kuluu mielellään mahdollisimman vähän aikaa, ja lopun päivää saa olla ja möllöttää kuin se kuuluisa ellun kana.

Mikäs siinä jos kaipaan jumppani kylkeen vähän lukemista tai tykkään mankeloida samalla kun imuroin, mutta hakoteillä ollaan jos ystävän kanssa kahvitellessa kaipailen lisäksi vähintään sukankudinta, tai jos lasten kanssa leikkiessä keksin viilaavani kynteni ja soittavani parit puhelut siinä sivussa.

Onneksi tämä asia selkeni. Suhteeni mankeliin (hyvin lämmin sellainen itseasiassa) tuskin kärsii jos touhuan muuta enkä keskity ihailemaan lakanan kieppumista siellä, mutta suhteeni lapsiin ja toki muihinkin ihmisiin, mutta ensisijaisesti lapsiin koska he ovat ensisijaisia ihmisiäni, kyllä kärsii jos aina optimoin ajankäyttöä ja kehittelen jotain hyödyllisempää tekemistä enkä tajua olla rauhassa paikallani.

Uusi vuosi, vähemmän häsläystä

Hyvää uutta vuotta meille kaikille! Seuraavanlaisista lupauksista pidän kiinni tulevena vuonna ja mikä jottei myös sitä seuraavina:

• Lyhennän reippaasti noin 8000 euron velkarypästä, jonka muodostavat minun ja puolisoni opintolainojen jämät, luottokorttivelat ja muut pienemmät lainat. Tavoitteenani on olla viidessä vuodessä velaton (poislukien asuntolaina).
  
• Tänä vuonna taloudessamme syntyi 80 muovikassillista sekajätettä, ensi vuodelle tavoite on ainakin 10 pussia vähemmän.
• Syömme terveellisempää ruokaa. Hyvää inspiraatiota tähän olen saanut Michael Pollanin kirjasta Oikean ruoan puolesta, jota suosittelen kaikille todella lämpimästi. Viime vuonna meinasin mennä hiukan sekaisin erilaisten ruokavaliovaihtoehtojen paremmuutta pähkäillessäni, mutta yksinkertaisinta lienee syödä Pollanin sanoin ruokaa. Sopivasti. Lähinnä kasviksia.

Nämä ovat lähinnä hauskoja projekteja, joten lisään joukkoon vielä aivan oikean haasteen. Aion yrittää opetella keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Mainitsin asiasta puolisolle, joka innostui tarinoimaan ystävänsä papasta, joka ilmeisesti oli melkoinen velho metallintyöstön saralla. Papalla oli tapana keskittyä totaalisesti käsillä olevaan työhön, poltella puhumattomana tupakkaa kunnes täydellinen suunnitelma oli kehkeytynyt, sitten käydä käsiksi työhön ja tehdä kertakaikkiaan täydellistä jälkeä. Kertomus ärsytti minua ja huomautin puolisolle että tällä papalla luultavasti oli taloudessaan joku mummo, joka huolehti arjen miljoona juoksevaa askaretta, joi aamukahvia tiskatessaan ja sitä rataa.

Olen oikeasti melko vakuuttunut siitä, että yhteen asiaan keskittyminen ei tule toimimaan. Jos en voi samanaikaisesti imettää lasta, lukea lehteä ja tehdä vatsalihasjumppaa, niin selvästi ainakin jumppa jää tekemättä. Kuka nyt sinänsä viitsii ryhtyä jumppailemaan, jotain luettavaa vähintään on oltava!

Toisaalta, jos istuisin lasteni kanssa rauhassa iltapalalla se sijaan että lajittelen kylppärissä (josta ovi keittiöön, eli periaatteessa olen läsnä) seuraavan päivän pyykkiä ja pesen ohimennen vessaa, olisiko todennäköisempää että lasten iltapalahetki olisi rauhallisempi ja mukavampi ja lattialla kentien muutama desi vähemmän mysliä sen jälkeen? Tosin toisaalta toisaalta, koska ne pyykit sitten tulevat lajitelluiksi?

Todellisuudessa en pörrää jatkuvasti ympäriinsä puuhaamassa, vaan jumittelen esimerkiksi netissä etsimässä mitä hyvänsä kiinnostavaa, jota harvemmin kuitenkaan löydän. Ehkä siinä olisi oikea hetki pyykin sortteeraamiseen?

Tunteeni ovat sekavat, ja kieltämättä ajatus hetkeen rauhoittumisesta ahdistaa lievästi (ehkä jonkun pienen käsityön saa ottaa mukaan sinne iltapalapöytään?), mutta haitanneeko tuo jos kokeilee... Aavistelen kyllä, ja olen kuullut kerrottavan, että rauhallisempi läsnäolo hetkessä olisi hyvä asia, vaikka käytännön toteustus vielä tuntuu nihkeältä.

Lupaan tehdä parhaani koko vuoden ajan ja opetella keskittymään käsillä olevaan asiaan ja hetkeen ilman haikailua toisaalle.

Vielä kerran pojat! Ja takit, ja ruuantähteet!

Urpoin ja toimivin niksini ruokaostoksissa säästämiseen on mennä kauppaan vasta huomenna, jos olisi pitänyt mennä tänään. Siis jos tiistaina olisi kaiken järjen mukaan pistäydyttävä kaupassa niin venytän pokkana menemistä ainakin keskiviikkoon tai vaikka torstaillekin. En tajua mikä logiikka tässä on, sillä käsittääkseni syömme joka tapauksessa samantyyppisiä aterioita samaan tahtiin oli kaupassa käyty tahi ei, mutta kokemus osoittaa täysin kiistatta että kauppareissun lykkääminen vähintään päivällä tuottaa säästöä. Luultavimmin systeemin logiikka selkiäisi biojätteen määrää tarkkailemalla.

Ostin muistaakseni vuonna 2004 kirpputorilta polvipituisen talvitakin kuudella eurolla. Takki on alunperin Vero Modasta, eli käsittääkseni ei varsinainen laatutuote. Ihan ookoo takki joka tapauksessa, paitsi hihansuista jo rispaantunut. Minulla on kiikarissa uusi takki, oli jo viime talvena, mutta ruokakaupasta tuttua logiikkaa noudattaen päätin mennä vielä yhden talven vanhalla takilla. Tänään oli sikäli tuulinen päivä että pukeuduin vielä vanhaan takkiin, ja kuinka ollakaan juolahti mieleeni, että joskohan sitä vielä yhden talven...

Ystäväni oli tuunannut omaa kirpparilöytötakkiaan ompelemalla hihansuihin resorit, ja ajattelin tehdä saman tempun. Tuohan se uutta meininkiä vanhaan vaatteeseen ja rispaantuneiden hihasuiden ongelmakin ratkeaa samalla. Lisäksi hihat pitenevät sen verran että talvipyöräily on hiukan miellyttävämpää kun viima ei pääse livahtamaan hihansuusta sisään.

Kirjanmerkkiharvennusta

Järjestin taannoin sähköpostini, ja järjestys tuntuu tulleen jäädäkseen. Inboxini mahtuu nykyään kokonaisuudessaan ruudulle, ja poistan tai arkistoin puoliautomaattisesti viestejä jos niiden määrä alkaa mennä tietyn rajan yli.

Täysin samaan sarjaan tajusin vasta nyt kuuluviksi myös kirjanmerkit. Tämän aamun laskujen mukaan minulla oli 201 osoitetta kirjanmerkeissäni. Joskus aiemmin ne pysyivät jokseenkin aisoissa kun karsin ajoittain mahdottoman pitkäksi kasvanutta listaa. Sitten opin lajittelemaan kirjanmerkkejä kansioihin ja näin homma karkasi lapasesta.

Jään helposti koukkuun erilaisiin viihdyttäviin sivuihin ja foorumeihin, ja ylipäätään notkumiseen netissä. Olen käyttänyt lukemattomia iltoja selaamalla passiivisena läpi kirjanmerkeistäni löytyviä sivuja etsien jotain kiinnostavaa, lukemisen arvoista, viihdyttävää... Lisäksi joka-aamuinen lehtikatsaukseni (meille ei tule paperilehtiä) on ikäänkuin vahingossa laajentunut kattamaan myös muita kuin uutissivuja, vaikka valehtelenkin lapsille lukevani "vielä nämä uutiset" ennen kuin saatan laskeutua lattialle leikkimään legoilla. Ei sikäli että lapseni osaisivat tehdä eroa oikeiden uutisten ja turhauttavan viihteen välillä tai arvioida kummankaan tärkeyttä. Oikeasti valehtelen kai lähinnä itselleni. Netissä on helppo ajautua informaatiovirran mukaan ja kuvitella jäävänsä paitsi jotakin tärkeää tai ainutkertaista jos virta tyrehtyy.

Ensin kauhistuin ajatusta kirjanmerkkien määrän radikaalista vähentämisestä. Päivän verran asiaa ajateltuani aloin innostua! Ensin haaveilin määrän karsimista jopa neljännekseen alkuperäisestä kahdestasadasta, mutta ihan siihen en taida kyetä, sillä joukossa on paljon myös työhön ja muuhun oikeasti tärkeään liittyviä osoitteita. Half as much is twice as good saattaisi olla hyvä sääntö tässäkin asiassa, ja ankaran harvennuksen jälkeen tilanne tällä hetkellä onkin 113 kirjanmerkkiä. Pyöreä sata olisi toki houkutteleva luku, ja käyn listaa vielä läpi tylyllä otteella. Lukuja tärkeämpää on tietysti se että tietoisesti rajoitan pakonomaista itseni viihdyttämistä netissä (poistin kokonaan "hauskaa"-nimisen kansion) ja koneesta irrottautuen siirryn legojen pariin siinä kohtaa kun oikeat uutissivut on luettu.

Loppu osamaksukaupoille

Sukutradition katkeamisen vuoksi pientä haikeutta tuntien aion lopettaa osamaksulla ja kulutusluotoilla ostamisen. Edesmenneellä mummullani oli vähävaraisena ihmisenä tapana ostaa yhtä ja toista Hobby Hallin osamaksusysteemin avulla (erään teorian mukaan mummu pysyi jopa hengissä pitkään silkasta velvollisuudentunnosta niin kauan kuin maksueriä oli maksamatta), ja tapa on periytynyt minullekin. Olen tuntenut jopa hyvää mieltä ja kosmista yhteyttä rakkaaseen mummuuni maksellessani pikkuhiljaa maksueriä. Mutta nyt lopetan.

Tasan kiusallani en enää osta sellaista mihin minulla ei ole ostohetkellä varaa. Että siitäs saat kulutuskapitalismi.

(Lopuksi on pakko mainita erittäin positiivinen muutos, jonka osamaksulla ostaminen on kerran elämässäni aiheuttanut. Ostimme nimittäin taannoin lapsille mielettömän kalliin kerrossängyn. Sänky on umpipuinen, kotimaassa valmistettu, ja mikä tärkeintä, päästävedettävä, eli sen kokoa voi säätää tarpeen mukaan. 200 senttinen sänky ei olisi mahtunut lastenhuoneeseemme, joten kallis sänky oli ns. ainoa vaihtoehto. Ja silloisessa taloudellisessa tilanteessamme niin oli myös osamaksukauppa. Maksuerät olivat tosi suuret ja veivät käytännössä kaikki rahamme kahdeksan kuukauden ajan. Mutta tämä olikin lopulta mahtava juttu, sillä kun mitään mahdollisuutta pienenkään heräteostoksen tekoon ei yli puoleen vuoteen ollut, loppui heräteostoksien himoaminen kokolailla itsestään parin hankalalta tuntuneen kuukauden jälkeen. Sänky saatiin maksettua, emme vajonneet sen syvempään velkakierteeseen, taloustilannekin parani ja kuitenkin edelleen tapa tehdä heräteostoksia huvin vuoksi pysyy poissa.

En ehkä varsinaisesti kuitenkaan suosittele tällaista metodia kenellekään.)

Taikalaatikon kutsu

Olemme puolisoni kanssa maanisia teeveen tuijottajia. Olemme juuri sitä kansanosaa, joka vihaisena ja turhautuneena rämppää kaukosäädintä sitä hyvää ohjelmaa odotellessa, eikä puhettakaan että teeveen voisi sulkea vaikka ko. hyvän ohjelman alkuun on vielä kaksi ja puoli tuntia. Onneksi olemme tiedostaneet tilanteen ja luopuneet omasta teeveestä erään muuton yhteydessä kolme vuotta sitten.

Jopa maaninen tuijottaja oppi elämään ilman televisiota, muistelimme juuri että vieroitus kesti noin viikon. Muutto oli hyvä sauma tällaiselle muutokselle, joka siinä hötäkässä ehkä hukkui miljoonan muun muutoksen joukkoon. Kotielämämme on ilman televisiota leppoisampaa, aikatauluja on vähemmän, samoin kuin vihaista ja turhautunutta tylsyyden tunnetta. Tuijotuksen maanisuudesta emme ole parantuneet, mikä on havaittavissa välittömästi jos jossakin kyläpaikassa sattuu olemaan teevee auki.

Aivan ongelmitta teeveettömyys ei kotioloissakaan luonnistu, mistä on kiittäminen tietysti netti-teeveitä. En ole aivan selvillä oikean television nykytarjonnasta, mutta netti-telkkareista on mahdollista katsella lähinnä aivan uskomatonta sitä itseään. Poikkeuksena ehkä YLEn areena, joka tosin ainakin meillä toimii varsin epäluotettavasti. Mietiskelen tässä parhaillaan josko olisi kaikkein yksinkertaisinta vain lopettaa teeveen katselu myös netissä. Päiväsaikaan tämä ei tuota hankaluuksia, mutta annas olla kun tulee ilta, lapset nukkuvat ja kaivan käsityön esiin.. On mahtavan mukavaa sukkaa kutoessa katsella puolella silmällä jotain mielenkiintoista. Tai siis olisi jos jotain mielenkiintoista olisi katseltavissa. Ehkä en jotenkin osaa luopua toivosta? Ja ehkä pitäisi harjoitella. Voisihan sitä kuunnella vaikka musiikkia kutoessaan tahi maan parasta radiokanavaa YLE puhetta. Hmm.. Tässäpä haastetta tulevaisuuden iltoihin!

Valintojen runsaus hankaloittaa elämää

Omaa elämääni siis. Saatan periaatteessa hyvin tietää miten tulisi toimia (esim. ostaa luomumunia), mutta käytännössä yllätän itseni usein neuvottelemasta itseni kanssa ("no mutku juhlaleipomuksiin menee miljoona munaa ja tulee kalliiks ja voisinko nyt ostaa tän kerran ostaa vaikka lattiakanalamunia ja öö vaikka sitten kun meen töihin ruveta suosimaan kalliimpaa ja onhan tää nyt snadisti arveluttavaa puolisoakin kohtaan et mä vaan käytän kaikki sen rahat luomuun"), mikä johtaa monen minuutin seisoskeluun hyllyn edessä pää punaisena, kunnes lopulta kuitenkin ostan sen vaihtoehdon jonka alunperinkin aioin valita, mutta pää on edelleen punainen ja sekaisin kaikesta neuvottelemisesta. Palveluksena itselleni sekä kanoille päätin taannoin lopettaa kaiken neuvottelemisen, ja valita ne luomumunat ajattelematta asiaa enää siinä hyllyllä. Käsittääkseni olen ajatellut asian jo valmiiksi. Kaupassakäynti muuttui yksinkertaisemmaksi kertaheitolla!

Polkupyörän hankinta on myös aiheuttanut minulle harmaita hiuksia. Kotiäitiyteni päättyy elokuussa ja tarvitsen työmatkapyörän. Nykyinen pyöräni ei käy, sillä siinä on liikaa vaihteita ja muita härpäkkeitä, mutta ei esim. tavaratelinettä. Nostalginen Jopo tuntui helpolta valinnalta, mutta ei ollutkaan sitä, sillä kutaleet Helkamalla ovat luoneet 3. sukupolven kolmivaihteisen Jopon, ja minä sain päänsärkyä joutuessani puntaroimaan sen ja tavallisen yksivaihteisen välillä.

Näin mielessäni itseni pyöräilemässä vaihtelevia työmatkojani vaihtelevissa maastoissa, ja kieltämättä mahdollisuus vaihtaa ylämäessä ykköselle tuntui todella houkuttelevalta. Sitten muistelin nykyistä pyöräilykäyttäytymistäni ja tajusin ettei vaihdepyörä ehkä varsinaisesti helpota elämääni. Vaihdan vaihdetta arviolta noin minuutin välein, arvioin, säädän, kokeilen ja ylipäätään yritän vimmattuna optimoida ajokokemukseni juuri prikulleen sopivan nopeaksi ja sopivan kuormittavaksi ja kaikinpuolin parhaaksi mahdolliseksi. Maisevat jäävät helposti katselematta kun keskityn rämppäämään vaihteita.

Tämän tajuttuani oli helppo valita yksivaihteinen pyörä. Ylämäkeen pyöräily saattaa tuntua raskaammalta, mutta loputon valintojen tekeminen on poissa ja voin katsella niitä maisemiakin.

Luonnonvaloa

Pitkän pimeän jälkeen luonnonvalon runsaus tuntuu peräti hämmentävältä. Pestyistä ikkunoista tulvii asuntoomme mielin määrin valoa lähes koko päivän ajan, mutta minkä takia sormi ikäänkuin itsestään etsiytyy valokatkaisijalle? Kyse on luullakseni aivan rehellisestä refleksistä, suurimman osan vuodesta kun on välttämätöntä käyttää sähkövaloa. Muistelen, että nuorempana luonnonvalo sisällä tuntui minusta jotenkin riittämättömältä, jotenkin sisätila ei tuntunut oikeasti sisätilalta ilman hehkulampon lämpöistä ja kotoisaa valoa. Voin kyllä myöntää että että nautin edelleen, jos en ihan hehkulampun, mutta energiansäästölampun loisteesta, ja esimerkiksi lampuin valaistussa puutarhassa on minusta jotain mahdottoman ihanaa.

Jotkut ystävistäni rakastavat luonnonvaloa myös sisätiloissa, ja pyytävät heti lupaa sammuttaa valot kun luonnonvalon määrä sen sallii. Mieleni tekee pyrkiä samanlaiseen aktiivisen myönteiseen suhtautumiseen. En ehkä suorastaan halua päätyä happamaksi mummoksi joka kulkee ympäri asuntoa sammuttamassa valoja ja kärttyisenä kökkii pimeässä pirtissään, vaan nimenomaan lähestyä asiaa positiivisen kautta, rakkaudesta luonnonvaloon.

Kynttilä toisi pimeään vuodenaikaan luonnollisen valon kotiin, mutta toistaiseksi en ole löytänyt kynttiläihmistä itsestäni. Esikoinen oli talvella kerhossa askarrellut pienen tuikkukipon, ja kokeilin tuoda tunnelmaa ruokapöytäämme polttamalla tuikkua kipossa. Käänsin selkäni noin neljännessekunniksi, ja juuri silloin esikoinen onnistui polttamaan sormensa ko. tuikussa, joten luovuin kynttilätunnelmista ja hoidin lapsen palovammaa kattolampun valossa. Totuttelu- ja kasvatuskysymys toki tämäkin, mutta emme ehkä panosta kynttilävalaistukseen niin kauan kuin lapset ovat pieniä ja arvaamattomia. Sen sijaan aion panostaa ilmaisen, kuulaan, elävän auringonvalon arvostamiseen ja huomioimiseen, ja tietoisesti pysäyttää vikkelän liipaisinsormeni ennen kuin se ehtii valokatkaisijalle.

Irti shampoosta!

Voi ääk, tämä nettimaailmassa suurta suosiota saavuttanut no `poo-villitys on sitä lajia villityksiä, josta vannoin pysyväni erossa. Ja kuten aina tällaisen valan vannottuani, olen aika innoissani asiasta ja aion itsekin kokeilla elämää ilman shampoota. Kovin kauheita myrkkyjä en muutenkaan ole hiuksiini hieronut, olen käyttänyt Ole hyvä-sarjan shampoita sekä Vihreän kosmetiikan teepuu-palashampoota. Aikuisiällä ongelmakseni on muodostunut hiusten nopea rasvoittuminen, joka no `poo-oppien mukaan johtuu ainakin osittain liian usein toistuvasta hiusten pesemisestä. Hiuspohjan öljyntuotanto kuulemma toimii samaan tapaan kuin rintamaidon tuotanto, eli kysyntä lisää tarjontaa. Toisin sanoen mitä enemmän yritän pestä pääni luontaista rasvaa pois, sitä innokkaammin päänahkani pukkaa uutta tilalle.

Olen nyt aikani lueskellut suomenkielistä no `poo-blogia, Ellien keskustelua aiheesta sekä muuta infoa, ja alan olla kypsä kokeilemaan asiaa itsekin. Luvassa on 8 viikosta puoleen vuoteen (!) siirtymäaikaa, ennen kuin hiuspohjani ymmärtää rasvan kysynnän vähentyneen ja vähentää näin ollen tuotantoa. Siirtymäkaudella monet pesevät päätänsä ruokasoodalla, mutta itse en aio tehdä niin ainakaan kovin usein, ellei tilanne mene mahdottomaksi. Tavallinen hiustenpesutahtini on neljä kertaa viikossa, joten aloitan puolittamalla määrän. Eli kahdesti viikossa pesen tukan vähäisellä määrällä Vihreän kosmetiikan hamppu-turve-palashampoota ja kahdesti pelkällä vedellä. Jos homma sujuu, pitennän jatkossa pesuvälin viikkoon.

Motiivini kokeiluun on paitsi ekologisuus, myös oma laskuuteni. Olisi mahtavaa huomata että tukkani rasvoittuminen vähenisi, eli en olisi niin kamalan riippuvainen hiustenpesumahdollisuuksista. Pidän kyllä itseäni suht hygieenisenä ihmisenä, enkä todellakaan aio vähentää peseytymistä tai suihkussakäymistä. Mutta haluaisin vähentää juuri riippuvuuttani pesuaineista ja tulla vähemmällä toimeen, kuitenkin niin etten vaikuta spurgulta. Osa shampoottomuutta kokeilleista on todella tyytyväisiä, osalle homma ei ollenkaan sovi. Toivon todella kuuluvani ensin mainittuihin!

Ja vielä: Vaikka kokeilu (meinaan jatkaa jouluun saakka ja sitten lopettaa jos muutosta parempaan ei tapahdu) ei kohdallani toimisi, olen jo nyt mahdottoman iloinen yhdestä no `poo-touhuun liittyvästä niksistä, nimittäin etikkahuuhtelusta! Olen lorauttanut puolen litran muovipulloon pari senttiä omenaviinietikkaa ja loput vettä päälle. Säilytän pulloa kylppärissä ja lorotan siitä pesun jälkeen hiusten latvuksiin vältellen kontaktia päänahan kanssa. On hämmentävää tuntea käsissä kuinka hiussuomut sulkeutuvat ja hiuksesta tulee sileä ja liukas! Etikka on helposti parasta koksaan kokeilemaani hoitoainetta ja halvinta myös. Itse asiassa on mielestäni erittäin outoa ettei etikkaa käytetä hiustenhoidossa yleisemmin!

Half as much is twice as good

Pyrin lähestymään muutamia käyttämiäni kulutushyödykkeitä tällaisesta "half as much is twice as good" -näkökulmasta. Koitan siis annostella sellaisia tuotteita, joita yleensä itse annostellaan, noin puolet vähemmän kuin yleensä olen annostellut. Homma toimii melkoisen hyvin esim. shamppoon kanssa (määrää on helppo kontrolloida kun ostin shamppooni Ruohonjuuren täyttöpalvelusta pumppupulloon. Suihkussa on vaikka sokkona helppo säännöstellä pumppausten määrää!), ensimmäistä kertaa elämässäni todella noudatan usein kuulemaani neuvoa pestä vain päänahka ja jättää latvukset rauhaan.

Hammastahnankin kanssa menee hyvin. Käytän Frantsilan luomuhippitahnaa, ja alkuun arvelutti vähentää sen määrää. Sitten keksin ruokasoodan. Kylppärissämme oli jo entuudestaan purkillinen soodaa, koska käytämme sitä vaippapyykissä pesupähkinöiden tehosteena. Hampaita pestessäni laitan ensin tahnan harjaan, sitten dippaan sitä kevyesti soodassa, ja toistaiseksi hampaani ovat pysyneet suussa. Ja valkoisina.

Kahvin kanssa meinasi tulla tenkkapoo, sillä olen sitä ihmistyyppiä, joka aamulla toikkaroi avuttomana silmät ristissä ennen ensimmäistä kahvikupillista, ja iltapäivällä tiettyyn aikaan vaatii ikäänkuin toisen herätyksen, myöskin kahvin voimalla. Olen vaihtanut sen iltapäiväkahvin kahteen isoon kuppiin vihreää teetä, ja tämäkin toimii mielestäni kivasti. Lisäbonuksena iloitsen siitä, että teetä on marketissakin saatavilla luomuna, kun luomukahvin hankkiminen on hankalampaa.

Oikeastaan ainoa alue, jolla puolikkaaseen vähentäminen ei tahtonut sujua, oli astianpesuaine. Pikkuruiseen keittiöömme ei mahdu astianpesukone (no mahtuu, mutta silloin pitäisi luopua yhdestä kappaleesta alkuperäisiä 50-luvun kaapinovia, ja eihän se käy), joten tiskaamme neljän hengen tiskit käsipelillä. Luin kerrankin tiskiainepullon kyljestä oikean annosteluohjeen ja tajusin liioitelleeni reippaasti tässäkin asiassa. Ei muuta kuin maustemitta käyttöön, ja tarkasti mittaamaan tasan 10 ml tiskiainetta altaalliseen vettä. Tulokset eivät olleet kovin lupaavia, tuntui että astioihin jäi rasvainen kelmu. Pari päivää tuskailin ongelmani kanssa kunnes tajusin itsestäänselvän vastauksen: Myös veden määrää kannattaa vähentää, täten pesuliuoksen koostumus pysyy täsmälleen samana.

Että olen fiksu!