Rooliin ja roolista pois

On jännittävää antaa itselleen lupa rehottaa. Olen lievästi asperger-tyyppinen ihminen ja siitä ynnä muista syistä olen tuntenut tietynlaista "toiseutta" niin kauan kuin muistan. Ja koittanut parhaani mukaan sulautua joukkoon. Päiväkodissa opettelin pidättämään naurua ja pitämään pokkaa kun huomasin että asiat, jotka naurattivat minua, olivat sellaisia joille lapsen ollut sopivaa nauraa. Aikuisena menen helposti rooliin ja mukaudun kulloisenkin seurani mukaiseksi, en ehkä suorastaan teeskentelyyn asti, mutta korostaen tiettyjä piirteitä tietyssä seurassa ja toisia toisessa.

Periaatteessa olen toki ajatellut että minulla on sama oikeus vaikkapa sotkuisuuteeni kuin hyvin pedantilla ihmisellä on järjestelmällisyyteensä, mutta käytännössä lähden helposti skarppaamaan olemistani ja mukautumaan niin että vaikuttaisin samantyyppiseltä kuin järjestelmällinen kanssaihmiseni. Paitsi ihan viime aikoina. Pienenkin oman yrityksen pyörittäminen on aikaa energiaaviepää hommaa, ja saattaa olla etten ole jaksanut sen päälle enää pingottaa vapaalla. Tietysti kyse saattaa olla myös aikuisuudesta tai itsetuntemuksen kehittymisesta tms. Olkoon mitä hyvänsä, mutta elämä on muuttunut helpommaksi.

Järjestin kaverisynttärit lapsille. Lykkäsin asiaa pitkään ja yritin jopa uskotella lapsille että synttärit olivat siinä kun veimme päiväkotiin karkkipussit ja keksejä. Ei mennyt läpi. Tajusin että ahdistuksesta ja tuskantunnosta huolimatta minun on pakko kutsua lapsia meille kotiin. Stressikertoimen noustua kohtuullisiin lukemiin havahtuin yhtäkkiä siihen, että ahdistus ei niinkään johtunut juhlista sinänsä, vaan kaikesta ylimääräisestä, jonka mielessäni niihin yhdistin. Asioista kuten lasten leikittäminen, aarteenetsinnän järjestäminen, pikkulahjojen hankkiminen vieraille ynnä muu hilpe, jota lastenkutsuihin nähtävästi liittyy (voin tunnustaa että mieluummin kestän rakkaiden lasteni surun siitä että heillä ei ole syntymäpäiviä, kuin järjestän yhtään aarteenetsintää). Muistin että lapsena minulle järjestettiin aivan mukavia syntymäpäiviä, ilman mitään hilpettä, ilman aarteenetsintää ja ilman aikuisia leikittämässä lapsia.

Ja näin homma hoidettiin meilläkin. Kutsuimme vieraaksi naapureita (onneksi meillä on melko rentoja sellaisia), siivosimme, lapset koristivat paikkoja serpentiinillä ja ilmapalloilla, leivoin paria laatua suolaista ja makeaa, availin ovea ja kaadoin kahvia. Ja olin hyvin hyvin helpottunut. Tosin on mahdollista että vaikutin huonolta emännältä (allergioita ja erityisruokavalioita ei oltu muistettu huomioida mitenkään, ei myöskään pyytää vieraita ilmoittamaan tulostaan) ja huonolta äidiltä (oli 28 astetta hellettä ja esikoinen pukeutui omatoimisesti mielestään kauneimpaan juhlavaatteeseensa eli pitkähihaiseen paksuun plyysimekkoon sekä paksuihin trikoopöksyihin ja hikoili pää punaisena koko päivän), mutta nytpä annoin häpeän ja ylimitoitetun itsereflekion luiskahtaa päältäni kuin teflonpinnalta.

Esikoinen katseli taannoin bussin ikkunasta ulos ja lausahti minulle odottamatta että "äiti, ei sun tarvi olla mikään normaali ihminen, sä oot mikä sä oot!", ja tämä ajatus olkoon johtotähtenäni elämässä. Iloitsen jatkossakin toisten ihmisten toisenlaisuudesta (ja jämäkästi organisoidusta juhlista) mutta minulta irtoaa tasan se mitä irtoaa ja mä oon mikä mä oon.

Lahjapulma ratkaistu

Isompi lapseni on sen ikäinen että kutsuja kaverisynttäreille on alkanut säännöllisesti tipahdella. Mukavaa tietysti että lapsella on kavereita ja että hän on normaalisti ryhmänsä riennoissa mukana. Aikuiselle (minulle, tarkemmin sanoen) lasten kaverisynttärit ovat kauhistus niihin liittyvän rihkaman ja krääsän vuoksi. Paitsi että sankarille hankitaan jotain pientä ja halpaa, myös vieraille on nykyään tapana antaa omat pienet lahjat, ja näin lapsiperheiden kodit hiljalleen täyttyvät lasten pikkutavaroista. Vaikka kuinka koitan arvostaa ja vaalia lasten vilpitöntä iloa lahjan antamisen ja saamisen hetkellä, mielessäni painaa kuitenkin enemmän aikuisten hankaluudet liittyen näiden lahjojen hankkimiseen ja säilyttämiseen /hävittämiseen. Ja valmistamiseen myös.

Lapsi on menossa sunnuntaina taas synttäreille. Purin tuskaani lahja-asiaan liittyen naapurilleni ja ystävälleni, joka totuttuun tapaan tarjosi ongelmaan täydellisen ratkaisun: "Osta sille kertakäyttökamera."

Kertakäyttökameran voi huoletta antaa lapsen käyttöön. Lapsi saa lupia kyselemättä kuvata juuri omia mielenkiinnon kohteitaan. Kameran tarjoama hupi kestää tasan niin kauan kuin lahjojen tarjoama hupi yleensäkin, mutta tässä tapauksessa niin on tarkoituskin. Kuvien kehittämisestä toisaalta aiheutuu taas aikuisille rahanmenoa, vastapainoksi saa harvinaisen mahdollisuuden nähdä maailmaa lapsen näkövinkkelistä. Meillä harrastettiin aiemmin sallivaa kasvatusta ja annettiin lasten käyttää oikeaa aikuisten kameraa, kunnes kamera hajosi ja siirryimme vähemmän sallivaan tyyliin. Räpsityt kuvat kertoivat kuitenkin omaa hauskaa ja paikoitellen riipaisevaa kieltään lapsen elämästä. Harmillisen monessa otoksessa komeili tietokoneella istuvan aikuisen selkä, hauskemmissa kuvissa lapsen omat varpaat milloin lattiaa, milloin kattoa vasten, pikkusiskon hymy, pikkusiskon peppu, ilmapalloja riviin asetettuna keittiön pöydällä, ynnä muuta.

Kertakäyttökameran päällimmäisin huono puoli on tietysti se kertakäyttöisyys. Prismasta mukaan poimimani malli tosin lupaa että "LeBox Camera will be reused or recycled", mitä se nyt tarkalleen ottaen tarkoittaakaan. Toivon että 6 vuotta täyttävä syntymäpäiväsankari pitää lahjastaan. Toivon että myös tulevat synttärisankarit innostuvat kuvaamisesta, sillä aion ratkaista kertakäyttökameroilla kaikki tulevaisuuden lahjapulmat, ainakin kun on kyse syntymäpäivälahjasta ja saajan ikä noin 3-10 vuotta. Itse asiassa suunnittelen ostavani ison laatikollisen kameroita komeroon odottamaan tarvetta, näin vältyn jopa stressaavalta kaupassakäynniltä.

Muistan joskus lukeneeni hauskan vinkin myös häiden järjestäjälle. Hääjuhlaan kehotettiin varaamaan oma kertakäyttökamera jokaiselle lapsivieraalle. Juhla sujuu mahdollisesti lastenkin kannalta rattoisammin kun on omaa mielenkiintoista puuhaa, ja bonuksena hääpari saa vielä yhden albumillisen aikuisten perusposeeraus-kuvista poikkeavia otoksia.

Kun tekee vaan

Ei kai ole suotavaa tehdä kovin yksityiskohtaista suunnitelmaa lapsensa tulevaisuuden varalle. Jos pieniä toiveita saa kuitenkin esittää, toivoisin että lapseni soittaisivat punk-bändissä. Jos soittimen suhteen saa esittää toiveita niin rummut olisi se mieluisin (kunhan eivät harjoittele kotona), muutkin kelpaavat toki. Asenne on tärkein.

Minut punk pelasti murrosiän itsetuntokriisin pyörteistä. Voin kertoa että naisiin kohdistuvia ulkonäkövaatimuksia oppii katsomaan ikäänkuin sivusta kun kulkee tukka silmillä, neljä numeroa liian suuret maiharit jalassa ja päällä säkkikankaasta ommeltu takki, jonka selässä kissan kokoisilla kirjaimilla tussilla kirjoitettuna että "IHRA". Ajattelen että muutkin kuin entiset ja nykyiset punkkarit voisivat oppia punkin anteeksipyytelemättömyyttä. Ja sellaista tekemisen meininkiä että tehdään vaan eikä meinata, soitetaan vaan vaikkei osata. Soittotaito kyllä seuraa perässä jos on seuratakseen.

Se nimittäin seuraa. Katsokaa vaikka: Tässä Tehosekoitin sellaisen kun diggailin sitä 14-vuotiaana, ja tässä Tehosekoitin sellaisena kun diggailen sitä nykyään. Vanhan ohella tietysti. Uskon että musiikkia ja muutakin oppii tekemään kun tekee vaan eikä jää suotta painimaan teorian kanssa.

Synttäreitä

Meillä vietettiin synttäreitä, minä täytin 30, lapset 5 ja 3. Olin etukäteen lievästi ahdistunut nimenomaan lasten juhlista sillä olen kuullut kaameita kertomuksia prikulleen ohjelmoiduista teemajuhlista ja vaativista vieraista. Olen sikäli laiska aikuinen että vaikkapa onginnan järjestämisen ajatteleminenkin aiheuttaa puistatusta, joten arvatenkin emme järjestäneet hienosti suunniteltuja juhlia. Sen sijaan leivoimme hiukan makeaa ja suolaista ja kannoimme ne oman pihan leikkipaikalle jonne saapui myös naapuruston tuttuja mukuloita vanhempineen. Vieraita oli kielletty tuomasta lahjoja, mutta kieltoa uhmasi ainakin se mahtava naapurin lapsi, joka toi esikoiselle harmaan toukan sammalpedillä pakasterasiassa (toukka vapautettiin tarkastelun jälkeen takaisin luontoon). Minusta ja luullakseni lapsista myös juhlat olivat hauskat ja aiomme noudattaa samaa konseptia myös tulevaisuudessa.

Minun juhlani menivät samassa hötäkässä. Vaikka lahjat eivät ole se tärkein sisältö juhlissa, haluan kertoa että sain itsekin mahtavia lahjoja. Naapuri antoi lahjakortilla loputtomasti lastenhoito- yms. apua ja ystävä varsin hyvän novellikirjan, jonka materiaalista luonnetta hän selitti sillä että kirjalahjan todellinen substanssi on kuitenkin immateriaalinen, niinkuin onkin.

Näitä synttäreitä puuhatessani nimenomaan lahjat aiheuttivat päänvaivaa. Lastenjuhlakulttuuri on mielestäni mennyt todella monimutkaiseksi ja tavarantäyteiseksi. Nykyään juhlatapaan kuuluu jakaa vieraillekin pienet lahjat, tarroja tai vastaavaa tilpehööriä, mikä mielestäni on pimeää. Toisaalta mietin putoavatko lapseni jonnekin sosiaaliseen paarialuokkaan jos juhlat meillä eivät noudata näitä uusia sääntöjä. Kokeilemalla se kai selviää.. Ja luotan kyllä lasten taitoon ilmaista toiveitaan, jos kertakaikkiaan vaikuttaa siltä että onginta on järjestettävä.

Tuleeko kiire? No hiljennä tahtia.

Aito yrittäjähän menee tietysti töihin vaikka pää kainalossa. Minäkin tein täyspitkän (eli 6 tuntia) työpäivän käytyäni aamulla viisaudenhampaanpoistossa. Operaatio ei sujunut kivuitta (sain 4-kertaisen annoksen puudutetta) ja olin järkyttynyt sekä pökerryksissä aloittaessani työt, joten otin tietoisesti erittäin rauhallisesti. Ja sain työt tehtyä normaalissa ajassa.

Havainto oli mielestäni erikoinen. Olen kuvitellut että toimimalla ripeästi saa nopeammin valmista. Olen tehnyt kokeita ilmiöllä nyt muutaman viikon ja hämmästys sen kun kasvaa. Mitä rauhallisemmin toimin, sitä nopeammin työt tulevat tehdyksi. Kaava tuntuu pätevän ainakin siivoustyön tekemiseen ja lasten kanssa olemiseen. Siivotessa logiikka saattaisi piillä siinä että rauhallisesti tehden tulee kerralla kunnollista jälkeä, eikä ole tarpeen paikkailla tai parannella. Tosin en muista aiemminkaan juuri joutuneeni paikkailemaan, mutta muutakaan selitystä en keksi.

Lasten kanssa hermostuminen ja kiireen tuntu tarttuu lapsiin, jotka heittäytyvät sitä hankalammiksi mitä vähemmän aikaa olisi käytettävissä. Sen sijaan rauhallinen käytös ja autuaan järkkymätön buddhamainen hymy nähtävästi hypnotisoi ainakin minun lapseni varsin tottelevaisiksi ja joustaviksi, ja esimerkiksi aikaiset päiväkotiin lähtemiset ovat perheessämme olleet ennätykselliset harmonisia ja sujuvia.

Suosittelen kaikille, kokeilkaa.

Tarkennusta tavoitteisiin

Lupailin aiemmin vähentää ympäriinsä säntäilyä ja keskittyä asiaan kerrallaan. Aavistelinkin että ajatuksessa oli jotain hämärää, onneksi teidän kommenttinne loivat valoa asiaan.

Luettuani oman tekstini uudelleen tajuan etten edes halua keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaan yhteen tai useampaan ihmiseen. Paino paremminkin sanalla keskittyä.

Multitaskaaminen (suomeksi ilmeisesti moniajo, kumpi nyt sitten kuulostaa hölmömmältä..) on tosiaan minunkin vahvuuteni sekä kotona että töissä, ja mikäs sen fiksumpaa kuin järjestää tehtävät työt siistiin nippuun limittäin ja lomittain niin että niiden parissa kuluu mielellään mahdollisimman vähän aikaa, ja lopun päivää saa olla ja möllöttää kuin se kuuluisa ellun kana.

Mikäs siinä jos kaipaan jumppani kylkeen vähän lukemista tai tykkään mankeloida samalla kun imuroin, mutta hakoteillä ollaan jos ystävän kanssa kahvitellessa kaipailen lisäksi vähintään sukankudinta, tai jos lasten kanssa leikkiessä keksin viilaavani kynteni ja soittavani parit puhelut siinä sivussa.

Onneksi tämä asia selkeni. Suhteeni mankeliin (hyvin lämmin sellainen itseasiassa) tuskin kärsii jos touhuan muuta enkä keskity ihailemaan lakanan kieppumista siellä, mutta suhteeni lapsiin ja toki muihinkin ihmisiin, mutta ensisijaisesti lapsiin koska he ovat ensisijaisia ihmisiäni, kyllä kärsii jos aina optimoin ajankäyttöä ja kehittelen jotain hyödyllisempää tekemistä enkä tajua olla rauhassa paikallani.

Leluja lapsille

Lapset mussukat ovat kaikessa monimutkaisuudessaan lopulta aika simppeleitä otuksia. Omat lapseni ovat kunnallisessa perus-päiväkodissa, mutta olen muissa asioissa vieraillut viime aikoina eräässä steinerilaisia oppeja noudattavassa päiväkodissa ja katsellut siellä leluja. Steiner-tyyppisistä leluista minulle ennestään tuttuja olivat lähinnä "ilmeettömät" pehmeävartaloiset nuket. Niiden lisäksi olen em. päiväkodilla nähnyt ainakin pintakäsittelemättömiä puupalikoita ja villalangasta neulottuja pitkiä suikeroita. Suikerot ovat kummastuttaneet minua ja olen yrittänyt udella niiden tarkoitusta steiner-tuntemusta omaavilta ystäviltäni. Juuri niin, tarkoitusta. Että niin tylsä aikuinen minusta on tullut.

Tein lapsille Noro-langasta myssyt ja kaunista lankaa jäi yli pienehkö pätkä. Tässä kohtaa muistin nuo kummalliset suikerot ja ajattelin että haittaakos se jos kokeilee. Suoraa suikeroa on aika mukava neuloa joten tein samaan syssyyn mutaman kappaleen, hiukan eri värisiä ja kokoisia. Sitä mukaa kun suikeroita valmistui alkoi niiden "tarkoituskin" valjeta. Nehän ovat kissanhäntiä, liaaneja, kaulahuiveja, viirejä, kiinnikkeitä, uimarenkaita, matoja...

Toinen mahtavan simppeli lelu lapsille on hernepussi, jollainen on helppo askarrella itse ja jolla myös on ehkä miljoona mahdollista käyttötapaa. Jos asuu pienessä asunnossa kuten me, on kätevää ettei joka leikkiä varten tarvita tiettyjä erikoisleluja, vaan että leluja on mahdollista soveltaa eri leikkeihin.

Lähestyvä joulu lahjavuorineen (en minä mutta sukulaiset!) kauhistuttaa jo etukäteen. Tiedän joidenkin vanhempien kieltävän ankarasti ylenpalttiset lelulahjat lapsille, mutta valitettavasti en itse arvaa lähteä moiseen sillä olen lepsu. Lapseni ovat ehkä vielä sen verran pieniä (4v ja 2v) etteivät he osaa "tilata" haluamiaan lahjoja, tai ylipäätään hahmota että niin voisi toimia. Siksi heidän ilonsa ja hämmästyksensä lahjoista on kaikessa vilpittömyydessään minusta hauskaa katsottavaa. Mukavaa katsottavaa on myös isovanhempien ilo yhdessä lasten kanssa.

Simppeleihin leluihin ovat lukeutuneet meillä myös postiluukusta salakähmäisesti livahtaneet lelukuvastot (en tajua millä mekanismilla ne luovivat tiensä ohi suoramarkkinointikieltojen ja "ei kiitos mainoksia"-lappujen). Mukulat eivät tosiaan ole vielä havainneet että kuvat niissä esittävät oikeita leluja, joita heidän "kuuluisi" toivoa itselleen. Sen sijaan he leikkaavat kuvia irti ja leikkivät niillä kuin paperinukeilla.