Kodin laittamisesta

Tässä iässä sitä saattaa nähtävästi tuntea suurta mielenkiintoa asuntomessuja kohtaan ja otinkin ja piipahdin ystävän (joka oli edellisenä päivänä nolostellen tunnustanut tuntevansa mielenkiintoa messuja kohtaan) kanssa katsastamassa Tampereen uusimman ja toistaiseksi pienimmän kaupunginosan.

Meillä kotona kodinrakennus jatkuu myös. Nyt kaksi vuotta tätä asuntoa asuttuamme saimme lopulta hankittua kirjahyllyn (tähän saakka kirjat yms on säilytetty noin kymmenessä pahvilaatikossa asunnon lattialla). Esikoinen aloittaa koulutaipaleensa parin viikon kuluttua ja hänellekin on nyt remontoitu ikäänkuin symbolisessa hengessä oikeaa ison lapsen omaa huonetta (sitä minkä lattialla ne kirjalaatikot lojuivat, yhdessä muutaman muun hiukan epämääräisemmän säilytysratkaisun kanssa).

Kaiken tämän asumisen, rakentamisen, remontoimisen ja sisustamisen keskellä, ja työnikin päälle päätteeksi liittyessä kodin pyörittämiseen, olen viime viikkoina pohtinut mm. tällaisia kysymyksiä:

• Missä kulkee raja sisustamisen ja lavastamisen välillä?
• Onko sillä väliä? Onko ihmiselle haitallista asua lavasteessa?
• Jos kodin viimeisen päälle stailatun upeuden ja asukkaiden röhnöisen arkisuuden välillä on suuri kontrasti, seuraako siitä paineita stailata myös itseään ja perheenjäseniä?
• Onko työlästä ylläpitää täydellistä kotia kun täydellisyys rikkuu kovin herkästi? Joutuuko asukas päivittäin asettelemaan, kohentelenaan ja siistimään jotain kohtaa?
• Jos koti on upea, voiko yllätysvieraille tarjota pakasteranskalaisia? Jos ei ole muuta tarjottavaa kuin pakasteranskalaiset, onko viisainta jättää tarjoamatta vieraille mitään?
• Jos vierailee kodissa joka on hienompi kuin oma, tuntuuko kurjalta kutsua hienon kodin asukkaita omaansa?
• Jos muuttaa ns. hienommalle alueelle asumaan, tuleeko olo että oma elämä ja omat tavarat ovat yllättäen ankeampia kuin ne olivat vanhassa kodissa? Tuntuuko silloin epämiellyttävältä avata ovea uusille naapureille?

Katselen lasten kanssa Muumilaakson tarinoita. Yhdessä jaksossa Mymmeli löysi sattumalta metsästä suuren hylätyn kartanon ja asettui siihen asumaan. Hetken verran hän ehti nauttia uudesta kodista, mutta sitten ympäristöllä alkoi olla vaatimuksia. Annettiin ymmärtää että hienossa talossa asuvan henkilön ei ehkä tulisi pukeutua kovin arkiseen pukuun tai harrastaa rahvaanomaisia asioita, ylipäätään olla kulahtanut tai tavallinen. Mymmeli luonnollisesti kärsi suuresti koittaessaan noudattaa toisten vaatimuksia ja jätti lopulta hienon talon palaten vanhaan arkiseen elämäänsä.

Koskaan en muuttua saa

Käyskentelin kerran nuorena ihmisenä (n. 17v) erään tamperelaisen design-tavaraa myyvän liikkeen ikkunan ohi ja silmiini sattui maailman kaunein lamppu. En ollut aiemmin ollut nimenomaan design(mitä se sitten meinaakaan)-esineiden ystävä, mutta sillä hetkellä aloin aavistella olevani, sillä lamppu, jonka hinta ylitti kuukausituloni, oli pakko saada. Sainkin, 18-vuotislahjaksi ihanalta isäpapaltani. Lamppu on ollut aarteeni, ja olen elämäni muutoissa pakannut sen aivan erityisen huolellisesti ekstrapehmusteisiin. Kodeissani se on ollut esillä näkyvillä paikoilla.

Paitsi uudessa kodissa. Jotenkin se sujahti puoliksi piiloon pelargonian ja verhon väliin, ja näytti siellä salakähmäiseltä ja hölmöltä. Yleensä se lymyili piilossaan pimeänä. Kaavailin sille uutta paikkaa, ajattelin että pelargoniat ja verho sekä koko ikkunalauta näyttäisi väljemmältä ja raikkaammalta jos lamppu olisi muualla. Kunnes tulin myöntäneeksi itselleni ja sanoneeni äänen puolisolle että oikeastaan enää välitä koko lampusta, enkä keksi sille mitään mukavaa paikkaa koko asunnossa. Puoliso, avuliaana kuten aina, sanoi ettei ole ikinä ymmärtänyt mitä hienoa lampussani oli alunperinkään.

Huomasin että olin tehnyt juuri niinkuin monet muutkin tavaroissaan roikkuvat, ja kehittänyt pienen lampun ympärille kokonaista mytologiaa lähestyvän ajatusrakennelman. Alkaen tietysti siitä hullaantumisen tunteesta näyteikkunalla ja siitä että kyseessä oli lahja isältä. Ja siitä että lampun saamisen ja omistamisen myötä minusta piti tulla designtietoinen ja tyylikäs ihminen.

Olen pahoillani 18-vuotias minä, olen nyt aikuisena jotain ihan muuta, ja myin viime viikolla lampun kympillä naapurille. Ikkunalauta näyttää selkeämmältä, sain kympin puhdasta voittoa ja naapurin hymy oli näkemisen arvoinen.

Lahjapulma ratkaistu

Isompi lapseni on sen ikäinen että kutsuja kaverisynttäreille on alkanut säännöllisesti tipahdella. Mukavaa tietysti että lapsella on kavereita ja että hän on normaalisti ryhmänsä riennoissa mukana. Aikuiselle (minulle, tarkemmin sanoen) lasten kaverisynttärit ovat kauhistus niihin liittyvän rihkaman ja krääsän vuoksi. Paitsi että sankarille hankitaan jotain pientä ja halpaa, myös vieraille on nykyään tapana antaa omat pienet lahjat, ja näin lapsiperheiden kodit hiljalleen täyttyvät lasten pikkutavaroista. Vaikka kuinka koitan arvostaa ja vaalia lasten vilpitöntä iloa lahjan antamisen ja saamisen hetkellä, mielessäni painaa kuitenkin enemmän aikuisten hankaluudet liittyen näiden lahjojen hankkimiseen ja säilyttämiseen /hävittämiseen. Ja valmistamiseen myös.

Lapsi on menossa sunnuntaina taas synttäreille. Purin tuskaani lahja-asiaan liittyen naapurilleni ja ystävälleni, joka totuttuun tapaan tarjosi ongelmaan täydellisen ratkaisun: "Osta sille kertakäyttökamera."

Kertakäyttökameran voi huoletta antaa lapsen käyttöön. Lapsi saa lupia kyselemättä kuvata juuri omia mielenkiinnon kohteitaan. Kameran tarjoama hupi kestää tasan niin kauan kuin lahjojen tarjoama hupi yleensäkin, mutta tässä tapauksessa niin on tarkoituskin. Kuvien kehittämisestä toisaalta aiheutuu taas aikuisille rahanmenoa, vastapainoksi saa harvinaisen mahdollisuuden nähdä maailmaa lapsen näkövinkkelistä. Meillä harrastettiin aiemmin sallivaa kasvatusta ja annettiin lasten käyttää oikeaa aikuisten kameraa, kunnes kamera hajosi ja siirryimme vähemmän sallivaan tyyliin. Räpsityt kuvat kertoivat kuitenkin omaa hauskaa ja paikoitellen riipaisevaa kieltään lapsen elämästä. Harmillisen monessa otoksessa komeili tietokoneella istuvan aikuisen selkä, hauskemmissa kuvissa lapsen omat varpaat milloin lattiaa, milloin kattoa vasten, pikkusiskon hymy, pikkusiskon peppu, ilmapalloja riviin asetettuna keittiön pöydällä, ynnä muuta.

Kertakäyttökameran päällimmäisin huono puoli on tietysti se kertakäyttöisyys. Prismasta mukaan poimimani malli tosin lupaa että "LeBox Camera will be reused or recycled", mitä se nyt tarkalleen ottaen tarkoittaakaan. Toivon että 6 vuotta täyttävä syntymäpäiväsankari pitää lahjastaan. Toivon että myös tulevat synttärisankarit innostuvat kuvaamisesta, sillä aion ratkaista kertakäyttökameroilla kaikki tulevaisuuden lahjapulmat, ainakin kun on kyse syntymäpäivälahjasta ja saajan ikä noin 3-10 vuotta. Itse asiassa suunnittelen ostavani ison laatikollisen kameroita komeroon odottamaan tarvetta, näin vältyn jopa stressaavalta kaupassakäynniltä.

Muistan joskus lukeneeni hauskan vinkin myös häiden järjestäjälle. Hääjuhlaan kehotettiin varaamaan oma kertakäyttökamera jokaiselle lapsivieraalle. Juhla sujuu mahdollisesti lastenkin kannalta rattoisammin kun on omaa mielenkiintoista puuhaa, ja bonuksena hääpari saa vielä yhden albumillisen aikuisten perusposeeraus-kuvista poikkeavia otoksia.

Suoraan asiaan

Kävin perjantaina aktivisti- ja tutkijapari Jarna Pasasen ja Marko Ulvilan luotsaamassa keskustelutilaisuudessa jossa käsittelimme degrowthia eli talouslaskua. Tilaisuudesa sivuttiin myös kuluttamista ja huomioitiin kulutuksen toimivan viestintänä ihmisten välisissä suhteissa. Viestimme toisillemme asioita persoonallisuudestamme kantamalla päällämme sellaisia tuotteita, joihin liitämme ja arvelemme muidenkin liittävän tiettyjä ominaisuuksia. Näillä ominaisuuksilla on usein vähemmän tekemistä itse tuotteen kuin mainostoimistossa keksityn hölönpölö-tarinan kanssa. Tarinan keinotekoisuudesta huolimatta viestintä toki toimii, ja sen suurempaa on mielihyvä mitä tarkemmin rajattu erityisen hyvän maun omaavien ihmisten joukko tunnistaa ja tunnustaa meidät vertaisekseen.

Joku perjantaina paikalla olleista toivoi enemmän mahdollisuuksia kommunikoida ihmisten kanssa suoraan eikä symbolien välityksellä. Asia jäi askarruttamaan. Toki persoonallisuuden korostaminen vaikkapa pukeutumisella on myös ihastuttava asia. Olen hengaillut työn puolesta koko viikonlopun Vegfest-kasvissyöntitapahtumassa Tampereen keskustorilla ja saanut siinä ohessa ihailla satojen ihmisten hurmaavan vaihtelevia ja kauniita kesätyylejä. En todellakaan haaveile kaikille pakollisesta mao-uniformusta. Sen sijaan haaveilen rohkeudesta, vapaudesta, ilosta ja rauhasta. Vapautumisesta siitä pelosta että ilman tiettyyn muottiin koodattua kuluttamista tipumme sosiaalisen portaikon ala-askelmille.

Sen lisäksi että olen pitkään tehnyt muutoksia omassa suhteessani kuluttamiseen, olen alkanut pohtia voisinko (ja voisimmeko me kaikki) luoda ympäristööni suoraan kohtaamiseen perustuvaa hyväksynnän ilmapiiriä. Yhtenä keinona olen ottanut reippaita askeleita suorapuheisuuden (joka ei tule minulle luonnostaan, voin paljastaa) suuntaan. Ajattelen yleensä paljonkin hyvää ihmisistä, ihailen ulkonäköä, puhetapaa, sanavalintoja, herkkyyttä, asiallisuutta, analyyttisyyttä, runollisuutta ja mitä milloinkin. Nyt harjoittelen lausumaan ihailuni myös ääneen, ihan rehellisesti suoraan päin naamaa. Ihmisten reaktiot suoraan puheeseen ovat sangen moninaiset ja tuovat hyvää mieltä myös suorasuulle itselleen. Kokeilkaa!

Näkyyks kello?

Edesmenneen ukkini tavaroista löytyi tällainen kivan näköinen rannekello, joka aikoinaan on kuulunut jollekulle ukin naispuoliselle sukulaiselle. Kello kävi huonosti ja rannekkeet olivat kuluneet poikki, joten käytin sen huollossa. Uusine rannekkeine huolto maksoi 120€. Tein mielestäni hyvät kaupat, sillä vedettäviä rannekelloja ei kuulemma enää juuri valmisteta, eli kelloni kuuluu rajalliseen joukkoon uhanalaisia tavaroita.

Juttelin erään ihmisen kanssa vanhoista tavaroista ja niiden korjauttamisesta. Juttukumppanini ilmaisi mielipiteenään että on väärin joutua maksamaan työstä niin kova hinta että samalla rahalla saisi uuttakin tavaraa. Jännittävä ajatus, mutta itse olen monestakin syystä toista mieltä. Ensinnäkin on hävytöntä maksaa tavaroita valmistaville ihmisille heidän työstään niin vähän, että tavaran myyminen halvalla on kannattavaa. Toisekseen tavaran määrä maailmassa on niin reilusti liioiteltu että jatkuvasti uuden tuottaminen sekä ostaminen on arveluttavaa. Kolmannekseen vanhan korjaaminen on taito sinänsä ja maksan mielelläni asiallista palkkaa sellaiselle ihmiselle jolla tällainen taito on. Neljännekseen on niin että minulle tuntemattomasta syystä aiemmin tavarat on valmistettu huolellisemmin ja laadukkaammista materiaalesta, ja laadukkaan esineen kunnosta on mielekästä huolehtia.

Kokonaisuutena arvioiden sain erittäin hyvää palvelua Kulta- ja Kellokauppa Harry Wahlbergilla missä kelloni korjautin. Alku tosin hiukan kangerteli kun minut vastaanottanut ihminen asennoitui varovasti ja varmisti useaan kertaan että ymmärrän työn tulevan kalliiksi ja aion kuitenkin jättää kellon huoltoon. Epäilin jokellossa olevan jotain hämminkiä tai sen olevan niin huonoa rihkamaa että korjaaminen olisi tyhmää. Oikeasti kyse olikin siitä että moni kuulemma jättää korjauttamisen sikseen kun kustannukset paljastuvat.

Hyvää joulua ja lämpimiä jalkoja!

No niin! Kerroin toukokuussa joululahjaprojektistani ja nyt voin ilokseni ilmoittaa että lahjat ovat ihan vihoviimeistä viimeistelyä vaille valmiit, ja onnistuin lähestulkoon välttymään varsinaisilla ostoksilla käynnistä. Aikeenani on hankkia omille lapsilleni vielä kaupasta keijunsiivet ja mekot (jotka olisi tietysti voinut tehdä itsekin jos olisi saanut aikaiseksi), mutta kaikille muille lahjottaville olen neulonut perustavalliset villasukat.

Paketitkin ne vaan pekistyvät vuosi vuodelta. Viime vuonna niitä vielä koristivat virkatut sydänkoristeet, mutta tänä vuonna härpäkkeet on karsittu pois ja paketit ovat ainakin minun silmääni varsin viehättävän yksinkertaiset.

Kaikille lukijoille toivotan hyvää joulua ja vielä parempaa uutta vuotta!

Paikka paikan päällä

Sormikkaissani on nyt kirjaimellisesti paikka paikan päällä. Ja kuten ihana kirjanpitäjäni* sanoo, paikka paikan päällä on markka markan päällä. Tämä kirjanpitäjä ilahtui kovasti nähdesään paikatut sormikkaani ja paljasti itse paikkaavansa jopa ohuet sukkahousut. Mahtava tyyppi.

Paikkaamisessa piilee ilmeisesti jotain taikaa, sillä nämä paikatut sormikkaat ovat pysyneet tallessa jo muutaman talven. Aiemmin olen ostanut ainakin yhden parin joka talvi kadonneiden tilalle. Ilmeisesti hanskat arvostavat vaivannäköäni ja pysyvät siksi tallessa. Tai sitten arvostan itse vaivannäköäni enkä hukkaa sellaista jonka eteen olen ahertanut.

*Kyseessä ei siis ole yksityistalouteni vaan firmani kirjanpitäjä. Olisikin kyllä mahtavaa jos joku pitäisi hiukan silmällä myös henkilökohtaisia rahojani. Hävettää tunnustaa, mutta vasta nyt kolmekymppisenä minulle on alkanut valjeta miksi velkaa ei ole hyvä ottaa kevyin perustein, ja miksei kannata ostaa sellaista mihin ei ole varaa. Aiheeseen liittyen aloitan vuoden vaihteessa uuden projektin..

Leluja lapsille

Lapset mussukat ovat kaikessa monimutkaisuudessaan lopulta aika simppeleitä otuksia. Omat lapseni ovat kunnallisessa perus-päiväkodissa, mutta olen muissa asioissa vieraillut viime aikoina eräässä steinerilaisia oppeja noudattavassa päiväkodissa ja katsellut siellä leluja. Steiner-tyyppisistä leluista minulle ennestään tuttuja olivat lähinnä "ilmeettömät" pehmeävartaloiset nuket. Niiden lisäksi olen em. päiväkodilla nähnyt ainakin pintakäsittelemättömiä puupalikoita ja villalangasta neulottuja pitkiä suikeroita. Suikerot ovat kummastuttaneet minua ja olen yrittänyt udella niiden tarkoitusta steiner-tuntemusta omaavilta ystäviltäni. Juuri niin, tarkoitusta. Että niin tylsä aikuinen minusta on tullut.

Tein lapsille Noro-langasta myssyt ja kaunista lankaa jäi yli pienehkö pätkä. Tässä kohtaa muistin nuo kummalliset suikerot ja ajattelin että haittaakos se jos kokeilee. Suoraa suikeroa on aika mukava neuloa joten tein samaan syssyyn mutaman kappaleen, hiukan eri värisiä ja kokoisia. Sitä mukaa kun suikeroita valmistui alkoi niiden "tarkoituskin" valjeta. Nehän ovat kissanhäntiä, liaaneja, kaulahuiveja, viirejä, kiinnikkeitä, uimarenkaita, matoja...

Toinen mahtavan simppeli lelu lapsille on hernepussi, jollainen on helppo askarrella itse ja jolla myös on ehkä miljoona mahdollista käyttötapaa. Jos asuu pienessä asunnossa kuten me, on kätevää ettei joka leikkiä varten tarvita tiettyjä erikoisleluja, vaan että leluja on mahdollista soveltaa eri leikkeihin.

Lähestyvä joulu lahjavuorineen (en minä mutta sukulaiset!) kauhistuttaa jo etukäteen. Tiedän joidenkin vanhempien kieltävän ankarasti ylenpalttiset lelulahjat lapsille, mutta valitettavasti en itse arvaa lähteä moiseen sillä olen lepsu. Lapseni ovat ehkä vielä sen verran pieniä (4v ja 2v) etteivät he osaa "tilata" haluamiaan lahjoja, tai ylipäätään hahmota että niin voisi toimia. Siksi heidän ilonsa ja hämmästyksensä lahjoista on kaikessa vilpittömyydessään minusta hauskaa katsottavaa. Mukavaa katsottavaa on myös isovanhempien ilo yhdessä lasten kanssa.

Simppeleihin leluihin ovat lukeutuneet meillä myös postiluukusta salakähmäisesti livahtaneet lelukuvastot (en tajua millä mekanismilla ne luovivat tiensä ohi suoramarkkinointikieltojen ja "ei kiitos mainoksia"-lappujen). Mukulat eivät tosiaan ole vielä havainneet että kuvat niissä esittävät oikeita leluja, joita heidän "kuuluisi" toivoa itselleen. Sen sijaan he leikkaavat kuvia irti ja leikkivät niillä kuin paperinukeilla.

Asiallisen henkilön vaatekaappi

En tiedä kuinka loppuun koulukirjat nykyään käytetään, tai sitäkään, kuinka nopeaan kirjoja uusitaan tiedon vanhentuessa. Kun itse kävin yläastetta 90-luvulla kierrätettiin kirjat kolmella käyttäjällä, ja se kolmas sai lopuksi kirjan itselleen. Onnekseni satuin olemaan se kolmas käyttäjä "Iloa tekstiilityöhön 7-9"-opukselle, kirja on nimittäin auttanut monesta pinteestä vuosien varrella. Esimerkiksi pahamaineinen kantapään neulominen on opastettu vaihe vaiheelta selkein piirroskuvin.

Kirjasta löytyy myös Kuluttajan tekstiilitieto-osiosta havainnollinen luettelo koulua käyvän naishenkilön tarvitsemista vaatteista. Yläasteella pidin luetteloa ehkä hiukan ajasta jääneenä, mutta nyt olen tullut toisiin ajatuksiin. Kaikessa järkevyydessään luettelo on tällainen:

Koulua käyvän vaatekaappi

Alusasut
Pikkuhousuja 7
Sukkahousuja, ohuita 2
Sukkahousuja, paksuja 2
Nilkka-, tai polvisukkia 7
Pitkiä alushousuja 2
Villahousuja 1

Yö- ja kotiasut
pyjamia tai yöpaitoja 2
Kylpytakkeja 1
Aamutakkeja 1

Arki- ja juhla-asut
Lyhythihaisia T-paitoja 2
Pitkahihaisia T-paitoja 1
Pitkähihaisia esim. poolopaitoja 2
Collegepuseroita 3
Ohuita kangaspuseroita 2
Neulepuseroita tai villatakkeja 2
Pitkiä housuja, farkkuja 3
Samettifarkkuja 1
Hameita 4

Ulkovaatteet
Ulkopuseroita talvikäyttöön 1
Ulkopuseroita kesäkäyttöön tai anorakkeja 1
Tikkihousuja 1
Myssyjä tai pipoja 2
Käsineitä, lapasia 4
Kaulaliinoja 2
Sadetakkeja tai sateenvarjo 1

Urheiluvaatteet
Verryttely- tai tuulipukuja 1
Shortseja 1
Uimapukuja 1
Voimistelupukuja 1
Villasukkia 2

Jalkineet
Lenkkitossuja 1
Sisäjalkineita 1
Kesäkenkiä 2
Voimistelutossuja 1
Talvikenkiä 1
Monoja 1
Kumisaappaita 1

Muut asusteet ja asut
Huiveja
Laukkuja

Lopuksi kehotetaan vielä: "Oma vaatekaappi kannattaa järjestää syksyllä ja keväällä. Silloin voi sopivasti luetteloida vaatteensa ja laatia viereen uusien vaatteiden hankinta-aikataulu sekä laskea oman vaatevaraston arvo. Mieti, minkä vaatteen olet hankkinut tai saanut aivan suotta? Mitä vaatteita voit uudistaa vanhoista, omista tai perheesi? Mitä vaatteita voit tehdä itse?"

Tällaisen asiallisuuden ja kohtuullisuuden edessä olen liikuttunut ja sanaton. Lisäksi tunnen halua täydentää omaa vaatevarastoani tikkihousuilla.

Loppu osamaksukaupoille

Sukutradition katkeamisen vuoksi pientä haikeutta tuntien aion lopettaa osamaksulla ja kulutusluotoilla ostamisen. Edesmenneellä mummullani oli vähävaraisena ihmisenä tapana ostaa yhtä ja toista Hobby Hallin osamaksusysteemin avulla (erään teorian mukaan mummu pysyi jopa hengissä pitkään silkasta velvollisuudentunnosta niin kauan kuin maksueriä oli maksamatta), ja tapa on periytynyt minullekin. Olen tuntenut jopa hyvää mieltä ja kosmista yhteyttä rakkaaseen mummuuni maksellessani pikkuhiljaa maksueriä. Mutta nyt lopetan.

Tasan kiusallani en enää osta sellaista mihin minulla ei ole ostohetkellä varaa. Että siitäs saat kulutuskapitalismi.

(Lopuksi on pakko mainita erittäin positiivinen muutos, jonka osamaksulla ostaminen on kerran elämässäni aiheuttanut. Ostimme nimittäin taannoin lapsille mielettömän kalliin kerrossängyn. Sänky on umpipuinen, kotimaassa valmistettu, ja mikä tärkeintä, päästävedettävä, eli sen kokoa voi säätää tarpeen mukaan. 200 senttinen sänky ei olisi mahtunut lastenhuoneeseemme, joten kallis sänky oli ns. ainoa vaihtoehto. Ja silloisessa taloudellisessa tilanteessamme niin oli myös osamaksukauppa. Maksuerät olivat tosi suuret ja veivät käytännössä kaikki rahamme kahdeksan kuukauden ajan. Mutta tämä olikin lopulta mahtava juttu, sillä kun mitään mahdollisuutta pienenkään heräteostoksen tekoon ei yli puoleen vuoteen ollut, loppui heräteostoksien himoaminen kokolailla itsestään parin hankalalta tuntuneen kuukauden jälkeen. Sänky saatiin maksettua, emme vajonneet sen syvempään velkakierteeseen, taloustilannekin parani ja kuitenkin edelleen tapa tehdä heräteostoksia huvin vuoksi pysyy poissa.

En ehkä varsinaisesti kuitenkaan suosittele tällaista metodia kenellekään.)

Julistan elintasoni riittäväksi

Tulipa mieleeni Armi Ratia, joka kuuleman mukaan oli Marimekon vaikeina aikoina marssinut sekundatavaran varastoon ja lausunut sanat "Julistan tämän sekundan priimaksi!", ja toki sitten myynyt tavaran priimana. Yritysetiikka sikseen, minusta tapaus on aika hyvä. Ja Armi Ratian innoittamana julistankin täten oman elämäni aineellisen puolen hyväksi ja riittäväksi.

Julistan siis esimerkiksi aikoinaan lahjaksi saadun ja väliaikaiseksi ajatellun astiasarjan tosi hyväksi ja mahdollisimman lopulliseksi. Ylipäätään julistan keittiömme varustelutason riittäväksi. Olohuoneemme katson olevan niinikään täydellinen, sisustuksen puolesta emme kaipaa yhtään mitään. Elektroniikkaa meillä on reilusti omiin tarpeisiin, julistan siis varustelun päättyneeksi :D Kirjoja, levyjä, vaatteita, työkaluja, huonekaluja.. Ohhoh, luulen todellakin että kaikkea elämässä tarvittavaa meiltä löytyy omiin tarpeisiin ja hiukan yli.

Vaikka hyvähän minun on täällä julistella, olemmehan varsin keskiluokkainen ja hyvinvoiva perhe. Itsereflektioni voima ei riitä kertomaan olisinko voinut näin helposti tyytyä elintasooni jo aiemmin. Onko tilanteemme nyt oikeasti niin hyvä (on) että voin vapautua haluamisesta ja lekotella oikeasti hyvän elintasoni mukavuudessa, vai onko kyse asenteesta? Olisinko siis voinut tyytyä tilanteeseeni jo aiemmin? Missä vaiheessa? Opiskeluaikana? Mikä kaikki nykyisessä tilanteessani on turhaa ja pröystäilyä? Rasvakeitin? Crosstrainer? Voinko kuitenkin pitää ne?

Köyhänä opiskelijana, eli vielä neljä vuotta sitten, en todellakaan kokenut elintasoani riittäväksi. Puuttuiko minulta oikeasti jotain? Rasvakeitintä ei ainakaan ollut eikä crosstraineria, mutta puuttuiko mitään? En ole varma.

Ja mitä nyt tapahtuisi jos antaisimmekin tavaraa pois? Onko tyytyväisyys kiinni tavaran määrästä vai asenteesta?

Pihakirppispäivä

Tänään on ollut ihana päivä. Pidimme naapurien kanssa pihakirppistä ja siitä jäi tosi hyvä mieli. Itselleni kirpparipäivä tuli yllätyksenä, kuulin koko hommasta vasta toissapäivänä, mutta meilläpä oli valmiiksi pakattuja kirpparikamppeita varastossa joten ei ollut vaiva eikä mikään kantaa niitä pihaan ja levittää viltille. Rahaa meni hiukan enemmän kuin tuli, sillä parastahan tällaisessa tapahtumassa on vilkuilla naapuripöytiin ja tehdä niistä mahtavia löytöjä. Oli myös vapauttava fiilis lopuksi kerätä ylijääneet vaatteet jätesäkkiin ja kantaa säkki auton perään odottamaan spr:lle viemistä. Nyt tuntuu etten enää jaksa kerätä ja hinnoitella kirpparikamppeita vaan on parasta päästää irti ja lahjoittaa ne pois.

Pihakirpparin idea on tietysti ostaminen ja myyminen. Kuitenkin tämän päivän tapahtuma oli kaikessa leppoisuudessaan ja itse tehdyn näköisyydessään ihanan epäkaupallinen. Olen saanut viimeaikoina nauttia todella viehättävistä hetkistä ja tapahtumista, jotka ovat keränneet yhteen tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä jonkin muun kuin kuluttamisen merkeissä. Luulen etten ole ainoa joka nauttii elämän halvoista huveista ja siitä tunteesta että olen yhteisöni jäsen, hyödyllinen ja tarpeellinen tyyppi, riippumatta siitä tuonko mukanani rahaa tai autanko keräämään rahaa.

On varsin helppo ymmärtää että on joidenkin tahojen etujen mukaista että ihmiset hakevat turvallisuuden ja omillaan pärjäämisen tunnetta kuluttamalla. Kuluttaja-kansalaisen omavaraisuus syntyy monenlaisen tavaran haalimisesta itselle, omaan käyttöön. Ehkä ajattelemme että on aikuisuuteen kuuluvaa omistaa itse kaikki satunnaisestikin tarvitsemamme tavarat. Myönnän että itsekin lainaan vaikka poraani muille, mutta mielelläni haluan omistaa sen itse, siltä varalta että sattuisin poraa tarvitsemaan. Olisikohan mahdollista nähdä yhteyttä ihmisten vaurauden ja omavaraisuuden ja monien kokeman yksinäisyyden välillä? Lapsena on helppoa mennä mukaan muiden touhuihin, mutta aikuisena kaipaamme monesti jotain aasinsiltaa tai tekosyytä, pelkkä "ootko mun kaa?" tuntuu jotenkin.. omituiselta. Poran lainaaminen, kimppakyydin järjestäminen, lastenvahti-palvelusten vaihtaminen, talkoot, pihakirpparin pitäminen tai vastaava yhdessä puuhailu on mitä mainioin tekosyy (tai no, oikea syy) hakeutua ihmisten pariin ja juttusille naapurin kanssa, mutta halumme olla omavaraisia ja riippumattomia vie pois mahdollisuuden tällaiseen yhteisöllisyyteen.

Heimovaatteet

Erittäin suositeltavassa kirjassaan Not Buying It Judith Levine erittelee varsin tarkkanäköisesti ja selkeäsanaisesti omia epämukavuuden tunteitaan vuoden mittaisen ostolakkonsa aikana. Eräs tällainen epämukavuuden tunne seuraa siitä, ettei voi tiettyjä tuotteita ostamalla ja tiettyihin vaatteisiin pukeutumalla tuoda esiin omaa näkemystään itsestään. Pukeutumisessa ja tyylissä on kyse paitsi lämpimänä pysymisestä, myös siitä että haluamme liittää itsemme tiettyihin ryhmiin ja yhtä paljon erottua tietyistä muista. Jos emme syystä tai toisesta voi päivittää ulkonäköämme oman ryhmämme tyylin muuttuessa, on olemassa vaara että "omat" ihmisemme eivät enää tunnista meitä, emmekä ehkä koe enää kuuluvamme ryhmään.

Itse tykkäisin erittäin mielelläni että ulkonäköni ja vaatteeni liitäisivät ihmisten mielikuviin minusta joitakin ekologisuuteen ja tiettyihin ideologioihin liittyviä asioita. Oma mielikuvani siitä, millaiselta näyttää se ihminen joka haluan olla muuttuu nopeammin kuin haluan käydä vaatekaupassa. Eli ei turhan nopeasti, mutta riittävän nopeasti kuitenkin, jotta olen aina auttamattomasti jäljessä omasta kehityksestäni, enkä ehkä näytä ihan oikealta.

Haluaisin mielelläni ratkaista tämän vahvasti kuluttamiseen liittyvän ongelman. Jos haluan viestiä ulospäin vaikkapa kulutuskriittisyyttä, niin pitäisikö minun ehkä aloittaa ostamalla jonkinlainen kulutuskriittisyyttä henkivä asu? Ja millainen se olisi? Pulmaan vastausta odotellessani käytän vanhoja, ei erityisesti mitään viestiviä vaatteitani, ja yritän muuttaa omaa suhtautumistani aina samojen vaatteiden käyttämiseen. Sen sijaan että ajattelisin että "Apua en voi mennä sinne ja sinne viidettä kertaa putkeen näissä samoissa vaatteissa!" olen kiusallani ruvennut ajattelemaan että "Kyllä mä olen tehokas tyyppi kun olen hankkinut kerralla niin mahtavat vaatteet että jo viidettä kertaa putkeen menen sinne ja sinne näissä samoissa! Kenkiä myöten!"

PS. Pesin ikkunat ja tulos oli ehdottomasti vaivan arvoinen! Puhtaiden ikkunoiden tarjoama välitön tyydytys on niin herkullinen ja palkitseva että olen iloinen tekemästäni työstä vaikka ikkunat lähtisivätkin vaihtoon heti ensimmäisinä, kun julkisivuremontti vapun jälkeen käynnistyy. Paras vaihe ikkunanpesussa on se, kun olohuoneen kahdesta ikkunasta toinen on pesty, ja voi selvästi nähdä mullistavan eron puhtaan ja likaisen lasin välillä sekä onnitella itseään merkittävästä reippaudesta.

Muodin muuttumisesta

Kirppareilla yms. huonoiten kauppansa tekevät juuri muodista poistuneet vaatteet. Oikeasti vanha-vanhat retrot ja muut viedään käsistä, mutta uudempi tavara, esimerkiksi kolmen vuoden takaiset muotivaatteet, jäävät armotta hyllylle. Tätä asiaa olen pyöritellyt mielessäni. Selkeästi ekologisin ratkaisu olisi tietysti ostaa itse tällaisia muiden hyljeksimiä vaatteita, sillä on olemassa vaara että ne muuten päätyvät kaatopaikalle.

Ostin taannoin kirpparilta todella kauniin kukallisen retrokankaan, josta ompelin ihanan kauppakassin. Olen toki iloinen kassista, mutta jälkeenpäin tajusin että tekoni oli aika pöljä. Paljon fiksumpaa olisi ollut ostaa se samassa tangossa roikkunut hillitön 90-luvun alun (psykedeelisistä kuvioista päätellen) verho kassimateriaaliksi, ja ommella kauniista kankaasta vaikka mekko lapselle. Nyt ruma kangas jäi (rumuutensa huomioiden ehkä ikuisiksi ajoiksi) kirpparille pyörimään, ja lapsen mekkokin tulee ostettua muualta.

Oma pukeutumistyylini on tällä hetkellä mallia väsähtänyt kotiäiti, ja olen ylipäätään huono ostamaan uusia vaatteita itselleni. Tiedostan saamattomuuteni ja yritän pysytellä erossa muotivaatteista, jotka todella olisivat jo hyvin epämuodikkaita siinä vaiheessa kun muuten niitä vielä mielelläni käyttäisin. On totta ettei mikään näytä niin vanhalta kuin se, joka juuri on mennyt pois muodista. Kaikkein viileintä olisi, jos osaisi sanoutua totaalisesti irti muodin kiemuroista, ja kantaa pokkana vaan nekin vaatteensa jotka olivat in ja pop kesällä 2005. Oma pokkani ei täysin aukottomasti aina pidä, ja olenkin toivonut jonkinlaista rintanappia tai hihamerkkiä tai kylttiä tai jotain, sellaista joka sanoisi että en ole osaamattomuuttani tai tahtomattani näin epämuodikas ja nuhjuinen, vaan kyseessä on harkittu päätös.

Mahtava Luomulaatikko!

Tilasin tällä viikolla ensimmäistä kertaa laatikollisen kotiinkuljetettavia luomuvihanneksia ja -hedelmiä. Kyseessä on uusi palvelu täällä Tampereella, ja jäin kyllä kerrasta koukkuun. Omissa lähikaupoissamme on saatavilla jonkun verran luomua kasvikuntaa, mutta valikoima on suppeahko ja laatu vaihtelee. Luomulaatikossa on reippaasti erilaisia tuotteita, ja kaikki erittäin super-ihanaa laatua. Olen onneni kukkuloilla!

Luomulaatikolla ei valitettavasti vielä ole kotisivuja, mutta sähköpostilla voi kysellä lisätietoja osoitteesta luomulaatikko@ah-toimi.fi.

Luomulaatikon myötä onnistuin ratkaisemaan myös minua pitkään vaivanneen pulman. Periaatteessa en osta ulkomaisia hedelmiä ja vihanneksia, ja olemmekin talven ajan syöneet lähinnä kaalia, lanttua ja porkkanaa. Tykkään kyllä kaikista edellämainituista (ja lapsetkin tykkäävät, onneksi), mutta tässä vaiheessa kevättä kaipaan jo vaihtelua kasvis-osastoon. Päätimme puolison kanssa että jos se on luomua, sitä saa ostaa. En ole varma onko päätöksemme ekologisesti aivan perusteltu, mutta toisaalta mieleni tekee myös tarjota lapsilleni mukavia makuelämyksiä ja vaihtelua lautaselle. Ekologisuuteen pyrkiminen tekee minusta paikoitellen aika tylsän äidin, ja yritän löysätä pipoa joidenkin asioiden kohdalla. En suurin surminkaan halua että pikkuiset lapseni kasvavat niin ankaran säännöstelyn alaisina, että he isompina silkasta kapinoinnin halusta kääntävät selkänsä kaikille hienoille periaatteilleni.

Kevätsiivousta pukkaa

Keväällä kunnioitan perinteitä innostumalla siivoamisesta. Ikkunanpesun suhteen olen tänä keväänä poikkeuksellisesti kahden vaiheilla (yleensä ryhdyn ko. puuhaan heti kun lämpömittari näyttää plussaa), koska saamme joka tapauksessa uudet ikkunat hetikohta alkava julkisivuremontin yhteydessä. Remontti tosin kestää viitisen kuukautta, ja onhan mahdollista että ikkunat vaihdetaan viimeisenä, joten luullakseni taivun pesemään vanhat ikkunat vielä kerran.

Yhdysvaltalaisella kotityögurulla Fly Ladylla on hyviä neuvoja kodin järjestyksen luomiseen ja säilyttämiseen. Itse asiassa hänellä on kokonainen systeemi kalentereineen ja sähköpostimuistutuksineen, mutta se on minun makuuni liian monimutkainen. Joitakin yksittäisiä ohjeita ja vinkkejä sen sijaan olen noudattanut mielelläni. Erityisesti rojunraivaukseen olen saanut hyviä neuvoja, ja noin seitsemän äärimmäisen perusteellisen koko asunnon kattavan rojunpoistorupeaman jälkeen olen jo suunnilleen tyytyväinen asuntomme nykytilaan. Nykyään en osta uutta tavaraa jos haluan uudistaa kotia, vaan päinvastoin hankkiudun eroon vanhoistakin. Joskus "shoppailen" kotiimme tilaa, selkeyttä, tyhjiä tasoja ja pintoja keräämällä tavaroita kirpparikoppaan.

Katson mielelläni sisustusohjelmia netti-tv:stä, ja ehdoton suosikkini on MTV3:n Sillä siisti (joka ei oikeasti ole varsinainen sisustusohjelma). On erinomaisen innostavaa katsoa kuinka suuri muutos on mahdollinen vain vanhasta luopumalla ja siivoamalla, ilman että asuntoon hankitaan mitään uutta.

Siivoamiseen ja erityisesti kevätsiivoukseen liittyy myös hinku ostaa uusia siivousvälineitä ja -aineita. Tämä on eräs heikko kohtani. Saatan innostua uudesta tuotteesta niin, että kriittinen kuluttaja minussa mykistyy täysin. Voin tunnustaa että innostuin hetkeksi jopa talouspaperia muistuttavista kertakäyttöisistä siivousliinoista, ja jouduin erikseen kieltämään itseltäni niiden ostamisen. Siivousaineiden kanssa olen päässyt aika mukavasti tasapainoon löydettyäni kotimaiset Ole Hyvä-tuotteet sekä vanhan kunnon Mäntysuovan. Myös etikka ja ruokasooda ovat yllättävän päteviä aineita kotisiivouksessa, vaikka vaikuttavat ihan hippikamalta. Sen sijaan että ostaisin tänä keväänä yhtä ainutta uutta siivousainetta, aion ostaa apteekista ph-mittausliuskoja ja tutkia käyttämieni aineiden ph:t. Uusi näkökulma ja perusteellisempi tuntemus vanhoihin aineisiin luultavasti innostaa ja inspiroi yhtä paljon kuin joku kokonaan uusi tuttavuus.

Ostamalla uudistuminen

Hankin uuden suihkuverhon. Vanha oli mennyt ällöksi, niinkuin vanhat suihkuverhot menevät, etenkin sellaiset, joita ei voi pestä pesukoneessa. Hankinta oli mielestäni perusteltu. Uusi verho on konepestävä, joten kuvittelen sen olevan helposti huollettavissa ja pysyvän siistinä paremmin kuin vanha.

Ostos oli järkevä, tästä olen siis samaa mieltä itseni kanssa. Huomaan kuitenkin asiaan liittyvän myös paljon tunnetta ja järjettömiä ajatuksia. Tällaisia: "Okei, nyt meidän kylppäri näyttää aikuisten kylppäriltä, toivottavasti kukaan vieras ei muista vanhaa verhoa ja kuvittele että me ollaan sellaisia ihmisiä, jotka ostaa sellaisen verhon, sillä me ei todellakaan olla mitään sen kaltaista, vaan vanha ostos oli hirvittävä virhe, vajavaisin tiedoin ja ilman harkintaa tehty, ja sitä paitsi me oltiin silloin tosi nuoria, niin eli se verho oli nyt jo aika vanha eli oli aikakin vaihtaa, itse asiassa verhon vaihtaminen oli ainoa mahdollisuus..."

Kevään saapumisella on oma roolinsa tässä halussa haluta muutosta. Tämä muutaman viikon aika, kun aurinko paistaa likaisista ikkunoista paljastaen kaiken kertyneen pölyn ja tunkkaisuuden, ja kun talvivaatteet alkavat tuntua hiostavilta ja vanhoilta ja ankeilta ja tukkakin pipon alla jotenkin rasvaiselta ja nahkealta.. ..Tässä kohtaa mieleni valtaa halu ostaa tieni ulos tästä nuhjuisuudesta, hankkia kevättakki, nippu tehokkaita siivousvälineitä, jotain uutta kotiin, joku tyynynpäällinen vaikka... Ja nimenomaan haluan uutta ostamalla sanoutua irti vanhasta minästäni, sillä oikeastihan minä olen uusi ja raikas kevätihminen, enkä todellakaan mikään ankea nahjus, jolla ikkunat pesemättä.

Jos en halua ostaa lisää tavaroita, millä tavalla sitten hankin uutuuden, virkistäytymisen ja ajan hermolla olemisen kokemuksia? Rahaa voi toki käyttää myös ei-materiaalisiin asioihin kuten kampaajalla tai kosmetologilla käyntiin. Ilman rahaa voin harrastaa liikuntaa (olettaen että omista välineet. Tässäpä heti uusi sudenkuoppa, voidakseni nauttia elämän ilmaisista iloista täytyy minun omistaa hyvät välineet, jotta saan ilmaisesta kokemuksestani mahdollisimman paljon irti..), opiskella asioita netissä ja kirjastossa. Ehkä aloittaa oman blogin.. Tai liittyä ruokapiiriin!

Viimeksi mainittu ei tosin enää lukeudu ilmaisten huvitusten piiriin. Ruokapiirikokemusta omaava ystäväni kertoi ettei varsinaisesti ole huomannut ruokakulujen kaventuneen, mutta perheensä ruokavalio on liikahtanut reippaasti luomumpaan suuntaan. Samantyylinen tavoite on minullakin. Ruokapiiriin kuuluminen on aina tuntunut minusta kiehtovalta mutta kaukaiselta ajatukselta. En tiedä mikä minua aiemmin oikein on pidätellyt, sillä koko homma liittymisineen ja tilauksineen kävi erittäin mutkattomasti nyt, kun otin asian lopulta hoidettavakseni. Uutuuden huumassa tilauksesta tuli ehkä turhankin suuri, mutta nyt tilauksemme noutopäivää odotellessa on olo kuin joulun alla!

Täydellinen hiusväri

Olen värjännyt tukkaani paljon. Teininä kokeilin mustat ja punaiset, vaaleatkin jossain vaiheessa. Aikuisena olen metsästänyt juuri sitä oikeaa ruskean sävyä, ei punertavaa, ei liian tummaa, mielellään hiukan beigeen vivahtavaa, vivahteikasta mielellään, ehkä aika lähellä omaa sävyä, niin ettei juurikasvu ole häiritsevän näköinen...

Olen värjännyt kotona ja värjäyttänyt kampaajalla, värimerkkejä vaihdellen pyrkinyt siihen kuviteltuun täydelliseen ruskeaan. Lopulta päädyin Ruohonjuuresta löytämääni ilmeisesti ekologisempaan sarjaan, josta löytyikin itse asiassa erittäin ihana ruskea. Tukkani vaan ei tykännyt ko. aineesta vaan kuivahti korpuksi. Luovutin ja jätin koko värjäämisen, ajattelin että kotiäitinä ollessani en tarvitse tip top laitettua tukkaa vaan voin rehottaa luonnontilassa. Ja sitten selvisikin hämmentävä juttu.

Nimittäin, kun omaa väriäni oli kasvanut esiin muutama sentti, huomasin että oma luonnollinen hiusteni väri on aika hyvä ruskea, ei punertava, ei liian tumma, vivahtaa beigeen.. Eikä tule erillistä juurikasvua. Kamala tunnustaa, mutta olin näiden tosiseikkojen edessä hyvin hämmästynyt.

Kävin vastikään kampaajalla ja katsoin lumoutuneena peilin kautta kuinka kuivat ja haalistuneen väriset latvat katosivat pois ja kuontaloni kokonaisväri muuttui jo lähestulkoon luonnolliseksi. Haaveilin ääneen seuraavasta käynnistäni, jolloin viimeiset värjätyt latvat lähtevät, ja samantien tajusin tilanteen kamaluuden. Tukkaprojektini loppuu! Mitä minä sitten haluan kun tukkani on täydellinen?

Miksi minulla on niin kova halu haluta jotain?

Tämä halu haluta jotain (vaihtelua, projekteja, mietittävää, jotain uutta..) liittyy minun kohdallani paitsi tukkaan, myös suureen osaan ostamiani asioita. Tylsänä hetkenä tartun mielelläni kuvastoon tai sisustuslehteen, ja kappas vaan, mieleni täyttyy miljoonasta haluttavasta asiasta. Jostain syystä tällainen on minusta ihanaa ja teen sitä luontevasti kaiken aikaa. Tai tein, nyt kuvio on alkanut hahmottua. Olen lukenut Judith Levinen kirjaa Not Buying It ja tunnistanut muutamia hämäriä tuntemuksiani liittyen ostamiseen ja omistamiseen. Uskon ja toivon että minun on mahdollista lopettaa vimmattu haluaminen ja haluamisen haluaminen, ja iloita siitä hetkestä jolloin asiani ovat niin mallillaan etten varsinaisesti halua mitään.