Valoa ikkunassa

No löytyyköhän tästä jotain syvällisempää symboliikkaa:

Minulla on ns. aina ollut tapana kotipihaan tullessa hakea katseella omat ikkunat ja tarkistaa ettei meillä pala. Pimeät ikkunat ovat aina olleet helpotus ja iloinen yllätys. Nyt tajusin etten tee enää niin, vaan käännän päätä ihan toiseen suuntaan. Katson onko naapuri kotona. Valo ikkunassa kertoo etten ole täällä yksin.

Irrallisia langanpäitä

Nyt olen kuulkaas hämmästyttänyt itseni kertakaikkiaan. Olen puuhannut juuria myöten -tyyppistä rojunraivaus- ja siivousprojektia ja esimerkiksi aina pyykkituvalla tai muuten kellarissa piipahtaessani tuonut kellarivarastostamme yhden pahvilaatikon sisään läpikäytäväksi. Kellarin hyllyille onkin syntynyt uutta tyhjää tilaa, sillä hyvin pieni osa laatikoiden sisällöstä enää palaa sinne. Suuri osa on silkkaa roskaa, esimerkiksi eräästä laatikosta löytämäni nippu Tapiolan esitteitä ja tarjouskirjeitä. Emme ole milloinkaan olleet Tapiolan asiakkaita, enkä suoraan sanoen käsitä miksi olen näitäkin papereita kuljettanut mukani jo useita vuosia.

Oikeasti tilanne ei ole kovin paha. Olen ohikulkiessani katsonut vaivihkaa millaisia kellarivarastoja talon muilla asukkailla on, ja olen aika tyytyväinen siihen että meidän koppiimme pääsee oikeasti kävelemään sisään, ja että siellä on oikea hylly tavaroille ja että hyllyssä raivauksen myötä on peräti tilaa vapaana.

Ja nyt se hämmästyttävä asia: Olen tehnyt valmiiksi keskeneräisiä käsitöitäni. Esimerkiksi päätellyt yli viisi vuotta sitten päättelemättä jääneitä neuleita, minkä luulin olevan kerrassaan mahdotonta. Verraten pienellä vaivalla (päätteleminen on itseasiasa nopeaa, mutta joku psykologinen lukko yrittää estää siihen tarttumisen) sain valmiiksi monta paria tossuja ja sukkia, myssyjä, pusseja ynnä muuta, jotka ovat keskeneräisinä maanneet varastolaatikoissa kellarissa. Ja sellaiset asiat joita en saanut valmiiksi (vaikkapa virkattu reunapitsi johonkin jota en oikeastaan halua tehdä) heittelin täysin surutta roskiin.

Olen koulutukseltani huonekalurestauroija, eli rikkinäisten asioiden korjaaja. Olen pitkän aikaa kerännyt ja varastoinut rikkinäisiä tai keskeneräisiä asioita niiden "potentiaalin" vuoksi, mutta en tee sitä enää. Nyt olen päättänyt säilyttää vain ehjää ja kunnollista. Korjaaminen on tietysti sallittua, mutta se täytyy tehdä. Nopeasti. Ja ellei tule tehtyä, niin tavarasta täytyy luopua. Näin se toimii. Ja tuntuu todella hyvältä.

Kun tekee vaan

Ei kai ole suotavaa tehdä kovin yksityiskohtaista suunnitelmaa lapsensa tulevaisuuden varalle. Jos pieniä toiveita saa kuitenkin esittää, toivoisin että lapseni soittaisivat punk-bändissä. Jos soittimen suhteen saa esittää toiveita niin rummut olisi se mieluisin (kunhan eivät harjoittele kotona), muutkin kelpaavat toki. Asenne on tärkein.

Minut punk pelasti murrosiän itsetuntokriisin pyörteistä. Voin kertoa että naisiin kohdistuvia ulkonäkövaatimuksia oppii katsomaan ikäänkuin sivusta kun kulkee tukka silmillä, neljä numeroa liian suuret maiharit jalassa ja päällä säkkikankaasta ommeltu takki, jonka selässä kissan kokoisilla kirjaimilla tussilla kirjoitettuna että "IHRA". Ajattelen että muutkin kuin entiset ja nykyiset punkkarit voisivat oppia punkin anteeksipyytelemättömyyttä. Ja sellaista tekemisen meininkiä että tehdään vaan eikä meinata, soitetaan vaan vaikkei osata. Soittotaito kyllä seuraa perässä jos on seuratakseen.

Se nimittäin seuraa. Katsokaa vaikka: Tässä Tehosekoitin sellaisen kun diggailin sitä 14-vuotiaana, ja tässä Tehosekoitin sellaisena kun diggailen sitä nykyään. Vanhan ohella tietysti. Uskon että musiikkia ja muutakin oppii tekemään kun tekee vaan eikä jää suotta painimaan teorian kanssa.

Viimeistelyn taito

Moi teille lukijat ja kiva kun olette vielä siellä. Muutto sujui muutoin kivasti, mutta nettiyhteyden saimme uuteen kotiin varsin pitkällisten vaiheiden ja kahden operaattorinvaihdon jälkeen vasta muutama päivä sitten. Kaksi kuukautta ilman nettiä tuntui aika oudolta, varsinkin kun meille ei tule sanomalehtiä ja teeveekin jäi kyydistä pari muuttoa sitten. Onpahan tullut istuttua paikoillaan. Ilman edes näennäistä tekemistä.

Kiitos kysymästä Anonyymi, muutolle asettamani tavoitteet täyttyivät ja eivät täyttyneet. Organisointipuoli sujui sutjakkaasti, jokainen laatikko ja pussi oli merkitty asiallisesti. Muuttopäivä oli mainio. En lakkaa ihmettelemästä mikä saa ihmiset ottamaan osaa toisten muuttoihin niin mahtavan tehokkaasti ja pitkäjänteisesti! Tavaraa sen sijaan on uudessakin kodissa liikaa.

Olisin mielelläni sellaienn ihminen joka saattaa loppuun aloittamansa asiat. Koska en ole, on erinomaista että satun tuntemaan kaksikin tällaista ihmistä. Toinen on äitini, joka meillä piipahdettuaan tarjosi ystävällisesti apua keittiön järjestämiseen. Reippaana hän saapui ja kävi käsiksi työhön. Kärsivällisesti ja ystävällisesti pakotti minut pitämään tavoitteen kirkkaana ja työtahdin ripeänä kunnes ne viimeisetkin hämärät laatikonpohjalliset oli perattu ja laatikot viety pois. Olisin itse luovuttanut monta kertaa ajatellen että tulos on jo kelvollinen. Kiitos äidille peräänantamattomuudesta.

Toinen tuntemani super-viimeistelijä on puolison sisko, joka kävi meillä maalaamassa ja tapetoimassa. Remonttipäivä oli lauantai, ja raskaan työn päätteeksi saunoimme, katsoimme elokuvan, söimme karkkia ja sipsiä sekä joimme muutaman lasillisen. Sunnuntai-aamuna rakas käly heräsi reippaana, katsoi kelloon ja ilmoitti lähtevänsä parin tunnin päästä "Mutta ennen sitä siivotaan tää olkkari ja ruokailutila kuntoon!" Sitten hän pakotti minut, jolla ei ollut ylimääräisiä verhoja, etsimään kaksi paria ylimääräisiä verhoja (jotka löytyivät), silitti verhot ja ripusti ikkunaan. Minkä tehtyään hän todellakin jakoi käskyjä minulle sekä lapsille kunnes olohuone ja siihen kuuluva ns. ruokailutila näyttivät ihan oikeaan kotiin kuuluvilta oikealta huoneelta eivätkä sekalaisen hukkatavaran varastolta.

Käly mainitsi leikkivänsä ajatuksella jonkinlaisen professional organizerin urasta. Olen kokemukseni perusteellaa sitä mieltä että meille epäjärjestelmällisille haahuilijoille on mahtavaa luksusta kun joku asia oikeasti tulee valmiiksi. Ilman eteenpäin potkimista minulta jäisi se viimeinen muuttolaatikko purkamatta ja viimeinen lista kiinnittämättä luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Vai onko kenelläkään teistä näkemystä miten järjestelmällisyyttä ja viimeistelyn taitoa vielä aikuisena voisi opetella?

Rahan vallassa

Rupesin yllättävän helposti ahneeksi porvariksi. Kerroin puolisolle haluavani uuden polkupyörän vapaa-ajan käyttöön, sillä työpyöräni on painava ja raskasoutuinen. Puolison näkemys oli että saan hankkia vielä yhden pyörän siinä vaiheessa kun vuosituloni ovat tietyllä tasolla (olin muuten kahden vaiheilla kirjoitanko tähän sen summan josta oli puhe, mutta en halua. Raha on tosiaan kiintoisalla tavalla mitä moninaisempia tunteita herättävä asia.). Mainittu taso on noin 15000-20000 euroa korkeammalla kuin nykyinen tulotasoni, ja sen sijaan että olisin suoraan kyseenalaistanut rakkaan puolison oikeuden määräillä minua (kuten olisin tehnyt minkä muun asian kohdalla hyvänsä), aloin laskeskella miten saisin kätevimmin ansaittua lisää rahaa. Yrittäjän on palkansaajaa helpompi vaikuttaa tuloihinsa ja keksinkin helponlaisesti uusia ansaintatapoja.

Oi tätä vastakkaisten vaatimusten painetta! Poden melkoista tuskaa siitä että toisaalta haaveilen kapitalismin kaatumisesta ja toisaalta aion kasvattaa omaa liiketoimintaani. Voiko niin tehdä? Eikö kuitenkin ole hyvä että minun yritykseni, joka toimii eettisesti ja ekologisesti, vie markkinatilaa sellaisilta saman alan yrityksiltä jotka eivät toimi? Rakas puolisoni on paitsi määräileväinen myös ay-aktiivinen ja toimii pääluottamusmiehenä omalla työpaikallaan. Hänen valvovan silmänsä alla minulla ei ole mahdollisuuksia (ei sikäli että olisi haluakaan) riistää mahdollisia tulevia työntekijöitäni, ja täten loisin alalle hyvät työehdot täyttäviä työpaikkoja. Eikö se nyt ainakin ole hyvä? Luotsailen tässä siis kasvuyritystä kun oikeasti halusin vain uuden polkupyörän.

Raha on voimakas symboli. Se symboloi polkupyörän lisäksi valinnanvaraa, vapautta, riippumattomuutta, turvallisuutta, mielenrauhaa. Symboli on niin vaikuttava että rakastamme sitä jopa enemmän kuin niitä asioita joita se symboloi. Ja olemme helposti valmiit uhraamaan tälle symbolille myös sellaisia asioita kuin valinnanvaran, vapauden, riippumattomuuden, turvallisuuden ja mielenrauhan.

Älä puhu minulle

Älä puhu minulle onnesta.
Se on kaukana symbolistani,
tyhjyydestä.
Älä puhu minulle rakkaudesta.
Se on unohdettu.
Ei se herää henkiin.
Älä puhu minulle hyvyydestä.
Se oksettaa minua.
En millään voi omistaa sitä.
Puhu minulle kuolemasta.
Sen vuoksi siedän
etäisyyttä.
Puhu minulle rahasta.
Sen mahti hivelee minua.
Puhu minulle viekkaudesta.
Se on täydellistä.
Sisimpäni liekehtii.
Minua itkettää,
mutta itseinhoni
rutistaa minua sylkisin kourin
ja kuivaa kyyneleeni.
©Marin Angel

Suoraan asiaan

Kävin perjantaina aktivisti- ja tutkijapari Jarna Pasasen ja Marko Ulvilan luotsaamassa keskustelutilaisuudessa jossa käsittelimme degrowthia eli talouslaskua. Tilaisuudesa sivuttiin myös kuluttamista ja huomioitiin kulutuksen toimivan viestintänä ihmisten välisissä suhteissa. Viestimme toisillemme asioita persoonallisuudestamme kantamalla päällämme sellaisia tuotteita, joihin liitämme ja arvelemme muidenkin liittävän tiettyjä ominaisuuksia. Näillä ominaisuuksilla on usein vähemmän tekemistä itse tuotteen kuin mainostoimistossa keksityn hölönpölö-tarinan kanssa. Tarinan keinotekoisuudesta huolimatta viestintä toki toimii, ja sen suurempaa on mielihyvä mitä tarkemmin rajattu erityisen hyvän maun omaavien ihmisten joukko tunnistaa ja tunnustaa meidät vertaisekseen.

Joku perjantaina paikalla olleista toivoi enemmän mahdollisuuksia kommunikoida ihmisten kanssa suoraan eikä symbolien välityksellä. Asia jäi askarruttamaan. Toki persoonallisuuden korostaminen vaikkapa pukeutumisella on myös ihastuttava asia. Olen hengaillut työn puolesta koko viikonlopun Vegfest-kasvissyöntitapahtumassa Tampereen keskustorilla ja saanut siinä ohessa ihailla satojen ihmisten hurmaavan vaihtelevia ja kauniita kesätyylejä. En todellakaan haaveile kaikille pakollisesta mao-uniformusta. Sen sijaan haaveilen rohkeudesta, vapaudesta, ilosta ja rauhasta. Vapautumisesta siitä pelosta että ilman tiettyyn muottiin koodattua kuluttamista tipumme sosiaalisen portaikon ala-askelmille.

Sen lisäksi että olen pitkään tehnyt muutoksia omassa suhteessani kuluttamiseen, olen alkanut pohtia voisinko (ja voisimmeko me kaikki) luoda ympäristööni suoraan kohtaamiseen perustuvaa hyväksynnän ilmapiiriä. Yhtenä keinona olen ottanut reippaita askeleita suorapuheisuuden (joka ei tule minulle luonnostaan, voin paljastaa) suuntaan. Ajattelen yleensä paljonkin hyvää ihmisistä, ihailen ulkonäköä, puhetapaa, sanavalintoja, herkkyyttä, asiallisuutta, analyyttisyyttä, runollisuutta ja mitä milloinkin. Nyt harjoittelen lausumaan ihailuni myös ääneen, ihan rehellisesti suoraan päin naamaa. Ihmisten reaktiot suoraan puheeseen ovat sangen moninaiset ja tuovat hyvää mieltä myös suorasuulle itselleen. Kokeilkaa!

Nukkumisesta

En ole joutanut viime aikoina päivittää blogia sillä olen ollut nukkumassa. Olo ja mieliala ovat olleet mahtavat, olenhan suuri nukkumisen ystävä. Nuorena harrastin nukkumista hyvinkin tosissani, olen vetänyt sikeitä autuaasti olosuhteista ja ajankohdista välittämättä, tarpeen mukaan vaikka betonilattialla, ulkona tai punk-yhtyeen treeneissä. Opiskeluaikana oli tunnettua että hyvistäkin bileistä lipesin kotiin nukkumaan jo varhaisessa vaiheessa. Minkäs teet. Se on niin ihanaa.

Sitten tapahtui niin että sössin koko homman. Toinen lapseni oli itkuinen, vaativa ja ripustautuva vauva, esikoinen samaan aikaan voimakastahtoinen uhmaikäinen. Minä luonteeltani hiukan vetäytyvänä henkilönä etsin hiljaisuutta ja omaa aikaa lasten nukkuma-ajoista ja aloin valvoa öisin. Alkuun yhteen, kahteen, sitteen kolmeen, neljäänkin... Tätä muutaman kuukauden tehtyäni en enää osannut kunnolla nukahtaa vaikka olin erittäin väsynyt koko ajan. Vaikka keho ja mieli (sekä yliväsyneen zombi-äidin raivonpuuskia pelkäämään oppinut perhe) rukoilivat armoa, ei aivojen surina hellittänyt eikä nukahtaminen onnistunut. Vietin laskujeni mukaan noin sata epätoivoista yötä maaten hipihiljaa yhdessä asennossa (etten erehtyisi häiritsemään nukahtamisen hienovaraista prosessia mikäli se olisi kuitenkin ehtinyt käynnistyä) ja aivojeni surinaa kuunnellen. Tavallisesti valvoin kun aamu sarasti, sitten salaperäisesti nukahdin ja heräsin parin tunnin päästä kuolemanväsyneenä uuteen päivään.

En väsymykseltäni jaksanut nähdä kuvion laajuutta vaan ajattelin joka päivä meneväni illalla aikaisin nukkumaan ja nukahtavani varmasti, olinhan tosi väsynyt. Puoli vuotta valvottuani tajusin lopulta mennä lääkäriin. Lääkäri oli erittäin ammattitaitoinen ja lämmin ihminen (kun täynnä katumusta kerroin perheeseen kohdistuneista raivonpuuskistani, oli hän hämmästynyt ja ilahtunut siitä etten ollut ehtinyt lyömään lapsiani, "Kuule, moni olisi jo tuossa tilanteessa lyönyt!") ja totesi suunnilleen jalkateräni asennosta että unettomuuden lisäksi olin masentunut. Sain hyvän lääkityksen kumpaankin vaivaan ja lopulta myös nukuttua.

Eniten tapahtuneessa minua järkytti se, miten herkkä asia uni lopulta on, ja miten helposti sen saa sijoiltaan. Kaikkia meitä varoitellaan lapsena irvistelemästä ettei naama jää irveeseen, mutta ainakaan minulle ei oltu kerrottu että kyvyn nukahtaa saa kadotettua jos riittävän monta kertaa valvoo luontaisen nukahtamishetkensä ohi.

Tilanne on siis parantunut huomattavasti. Nukahtaminen palasi ja olen nauttinut nukkumisesta. Erityisesti nautin siitä irtipäästämisen hetkestä juuri ennen unta. Mutta arvatkaas mitä. Olen unen lisäksi tuudittautunut turvallisuudentunteeseeni niin että olen unohtanut tarkkailla unentuloa edistaviä taikka hankaloittavia asioita elämässäni, ja sitten eräänä iltana jäin tekemään ristipistotyötä (siinä oli niin herkullinen kohta menossa) ja valvoin myöhään. Toisena iltana neuloin tumppua (nahkarukkaset ovat jo liikaa, mutta jotain pitäisi olla käsissä kun aamulla lähtee pyöräilemään) ja valvoin myöhään. Kerran löysin todella mielenkiintoisen mutta pitkähkön ohjelman Yle Areenasta ja valvoin myöhään sen parissa. Olemme ryhtyneet suunnittelemaan asunnonvaihtoa ja kaikki siihen liittyvä hermostuttaa minua niin paljon että yhden yön valvoin kokonaan nukahtamatta.

Tilanne on näin ollen muuttunut parissa viikossa todella hyvästä kohtalaisen huonoksi. Huono nukkuminen tekee minusta ikävän seuralaisen itselleni ja muille, olen umpimielinen, jankkaava, räjähtelevä, kireä ja passiivinen. Ja hiljaa itsessäni todella katuva ja huolestunut. Olen suunnitellut lääkärikäyntiä asian tiimoilta, mutta ehkäpä kokeilen ensin muita keinoja unen houkuttelemiseksi. Hyväksi havaittuja ovat ainakin seuraavat:

• Kotityöt valmiiksi päivän aikana. Jos lapsia nukuttaessa uni tulisi omaankin silmään mutta on pakko nousta vielä ripustamaan pyykit, on taattu että nukkuminen siirtyy monella tunnilla eteenpäin.
• Ei tietokonetta illalla. Tämä on paha. Ehkä joku ohjelma vielä menee, mutta ei saa erehtyä lueskelemaan mitään mielenkiintoista. (On kumma miten ne mielenkiintoiset luettavat tuntuvat mielenkiintoisilta nimenomaan silloin yöllä. En näin jälkikäteen muista mitään erityisen mielenkiintoisia tai tärkeitä asioita joita olisin yöllä oppinut, sen sijaan muistan monta kymmentä kireää ja räjähdysherkkää väsynyttä päivää.)
  
• Kunnon iltapala, reippaasti hiilihydraatteja.
• Irti päästäminen. Elämäni jännittävät asiat eivät ratkea sillä että pyöritän niitä ympäri ämpäri väsyneissä aivoissani. Aamulla voi jatkaa stressaamista, yö on nukkumista varten.

Kaikkein tärkeintä on sitoutua nukkumiseen. En saa erehtyä ajattelemaan että yksi ilta sinne tai tänne, tai pitämään itsestään selvänä että nukahdan kyllä kunhan olen tarpeeksi väsynyt.

Tuleeko kiire? No hiljennä tahtia.

Aito yrittäjähän menee tietysti töihin vaikka pää kainalossa. Minäkin tein täyspitkän (eli 6 tuntia) työpäivän käytyäni aamulla viisaudenhampaanpoistossa. Operaatio ei sujunut kivuitta (sain 4-kertaisen annoksen puudutetta) ja olin järkyttynyt sekä pökerryksissä aloittaessani työt, joten otin tietoisesti erittäin rauhallisesti. Ja sain työt tehtyä normaalissa ajassa.

Havainto oli mielestäni erikoinen. Olen kuvitellut että toimimalla ripeästi saa nopeammin valmista. Olen tehnyt kokeita ilmiöllä nyt muutaman viikon ja hämmästys sen kun kasvaa. Mitä rauhallisemmin toimin, sitä nopeammin työt tulevat tehdyksi. Kaava tuntuu pätevän ainakin siivoustyön tekemiseen ja lasten kanssa olemiseen. Siivotessa logiikka saattaisi piillä siinä että rauhallisesti tehden tulee kerralla kunnollista jälkeä, eikä ole tarpeen paikkailla tai parannella. Tosin en muista aiemminkaan juuri joutuneeni paikkailemaan, mutta muutakaan selitystä en keksi.

Lasten kanssa hermostuminen ja kiireen tuntu tarttuu lapsiin, jotka heittäytyvät sitä hankalammiksi mitä vähemmän aikaa olisi käytettävissä. Sen sijaan rauhallinen käytös ja autuaan järkkymätön buddhamainen hymy nähtävästi hypnotisoi ainakin minun lapseni varsin tottelevaisiksi ja joustaviksi, ja esimerkiksi aikaiset päiväkotiin lähtemiset ovat perheessämme olleet ennätykselliset harmonisia ja sujuvia.

Suosittelen kaikille, kokeilkaa.

Siivousmeditaatiota

Voin ilokseni kertoa että minäkuvani on asettunut tavallisiin uomiinsa enkä enää epäile olevani tyhmä vaikka nautin suorittavan työn tekemisestä. Tosin näyttää siltä ettei kyseessä ole myöskään normaalia suurempi luovuus vaan, yllätys yllätys, muoti-ilmiö mindfulness, josta en ikävä kyllä tiedä tai osaa sanoa mitään sen kummemmin. Ilmeisesti olen ollut koko elämäni ajan kova meditoimaan. Asia selvisi erään asiakkaan luona. Mainitsin suhtautuvani siivoamiseen meditatiivisesti ja saavuttavani helposti flow-tyyppisen työvireen. Asiakas oli oman työnsä puolesta perehtynyt meditaatioon ja luki minulle pätkän kirjasta jonka on kirjoittanut yhdysvaltalainen Jon Kabat-Zinn, joogan ja buddhalaisen meditaation herjoittaja ja Massachusettsin yliopiston stressiklinikan perustaja ja johtaja sekä ennaltaehkäisevän lääketieteen apulaisprofessori. Kirjan nimi on Olet jo perillä, ja katkelma on tällainen:

LIEDEN PUHDISTAMINEN MUSIIKIN TAHDISSA

Saatan samanaikaisesti unohtaa itseni ja löytää itseni keittiön liettä puhdistaessani. Se on loistava, joskin harvinainen tilaisuus tietoisen läsnäolon harjoittamiseen. koska en tee sitä säännöllisesti, se on aikamoinen haaste sitten kun ryhdyn toimeen, ja on olemassa erilaisia puhtauden tasoja joita tavoitella. Leikittelen ajatuksella, että saatuani työn päätökseen liesi näyttäisi aivan tuliterältä.

Käytän hankaussientä, joka on tarpeeksi karkeaa tekoa, jotta se puhdistusaineena käyttämäni soodan avulla irrottaa kiinnipalaneet ruuantähteet, mutta ei kuitenkaan niin karkea, että vahingoittaisi lieden pintaa. Irrotan lieden kaikki osaset liesilevyjä ja säädinnuppeja myöten ja annan niiden liota tiskialtaassa käydäkseni niiden kimppuun viimeiseksi. Sitten hankaan lieden koko pinnan viimeistä neliösenttiä myöten käyttäen välillä pyöriviä liikkeitä, välillä edestakaisia. Kaikki riippuu siitä, minkä tyyppistä ja missä kohdin tahmainen likakerros on. Käytän pyöriviä liikkeitä ja sitten taas edestakaisia tuntien liikkeet koko kehollani, enkä enää yritä puhdistaa liettä niin että se näyttäisi hyvältä, vaan vain hankaan ja liikun, katselen ja tarkkailen, kun tilanne muuttuu silmieni edessä. Lopuksi pyyhin pinnat kostealla rievulla.

Toisinaan musiikki tuo oman lisänsä tähän tilanteeseen. Toisinaan hiljaisuus tuntuu miellyttävämmältä. Eräänä lauantai-aamuna, kun tilaisuus lieden puhdistamiseen tuli, Bobby McFerrinin levy oli soimassa. Niinpä puhdistuksesta tulikin tanssia, kun äänet, rytmit, laulu ja kehoni liikkeet yhtyivät ja sekoittuivat toisiinsa; äänet avautuivat liikkeeksi, käsivarteni tulvi aistimuksia, sormeni painalsivat hankaussientä juuri sopivan kovaa, kiinnipalaneiden ruuantähteiden muodostamat kuviot muuttuivat pikkuhiljaa ja hävisivät. Kaikki tapahtui musiikin tahdissa; kaikki oli yhtä suurta nykyhetken tanssia, nykyhetkestä iloitsemista. Ja lopputuloksena oli puhdas liesi. Sisältäni kuului vielä pieni ääni, joka tavanomaiseen tapaan vaati tunnustusta tämänkaltaisista asioista ("Näethän miten puhtaaksi sain lieden?") ja halusi hyväksyntää ("Enkö tehnytkin hyvää työtä?"), mutta vaimeni pian suuremman ymmärryksen edessä siitä, mitä oli tapahtunut.

Tietoisuuden näkökulmasta katsottuna en voi sanoa, että "minä" puhdistin lieden. Kyse oli pikemminkin siitä, että liesi puhdisti itse itsensä Bobby McFerrinin musiikin, hankaussienen, soodan ja sienen avustuksella kuuman veden ja jatkuvan nykyhetkien virran toimiessa vierailevina tähtinä.

Tervetuloa töihin minun yritykseeni Jon Kabat-Zinn! Tekstisi perusteella kuulostat ihan oikealta siivoojalta, ja minä tarvitsen mahdollisesti pian työntekijän. Rakas puolisoni tosin ehdotti että työntekijän palkkaamisen sijaan voisin alkaa myydä erityisiä minfulness-siivousmeditaatiokursseja. Kiinnostuneet kyselkää ;)

Luovuus työssä

Sattuneesta syystä olen ajatellut viime aikoina paljon työtä, omaani ja ylipäätään. Teen siivoustyötä ja yllättävänkin usein törmään ihmisiin jotka eivät voisi kuvitella itse toimivansa niin epä-luovalla alalla, "vaikka olishan se toisaalta kätevää aamulla heittää aivot pukukaapin naulaan ja tehdä vaan hommat sen kummemmin ajattelematta."

En osaa päättää miten suhtautuisin aivot narikkaan-kommentteihin, sillä omasta mielestäni ajattelen paljon työpäivän aikana ja itse työ on minusta loppumattoman mielenkiintoista. Tämä hämmennys käy hiukan jo minäkuvani päälle, sillä en tiedä olenko tavallista tyhmempi vaiko tavallista luovempi.

Tässä kohtaa tulee mieleen eräs keskustelu yli kymmenen vuoden takaa, kun olin kesätyöläisenä varaosavarastossa ja ystäväni Kristian näytteli kesäteatterissa. Viettäessämme letkeää kesäiltaa yhdessä äitiemme kanssa kehotti jompikumpi äideistä meitä nuorison edustajia kertomaan minkälaisia kesätyömme oikeastaan olivat. Vastasimme kutakuinkin näin:

Kristian: "Nooo... Emmätiä, siis no, mää oon näytellyt joo... Ei siinä sen ihmeempää, mä oon siinä ja näyttelen, yhdessä kohtaa huudan että lääkintämies."

Aino-Maija: "Uuu, olipa hyvä että tulit kysyneeksi sillä mulla on ollut mahtava viikko, mä olen pakannut hellankahvoja! Siihen muuten kuuluu aika monta työvaihetta mitä ei tule ikinä miettineeksi, nimittäin ensin kootaan ne kahvat sellaisesta putkesta ja kahdesta päätypalasta, sitten kääräistään sen putken ympärille ruuvipussi missä on sen kahvan kiinnitysruuvit, sitten se laitetaan sellaisen käärepaperipinon päälle, tai se on tarvinnu eka toki hakea siihen omalle pöydälle se käärepaperi, ne muuten on kivoja katsella kun niissä on hienot värit, ja myös laittaa ne ruuvit sinne pussiin. Muut siellä pussittaa ruuveja sitä mukaa kun niitä tarvii mutta mää teen etukäteen hirveen satsin valmiita pusseja, itse asiassa oon pussittanu muitakin ruuveja hirveet määrät valmiiksi ja varastotyypit on ollu ihan että morjens! No joo sitten se kahva ja ruuvipussi kääritään mahdollisimman tiukkaan ja siististi siihen paperiin, sillain niinkun croissantti kääritään että se vähän niinkun kapenee se kääre loppua kohden muttei nyt niin paljon kuin croissantti, siihen tyyliin vain, ja sitten kun niitä on ostoskärryllinen niitä paketteja niin ne viedään sillä kärryllä varastoon sellaiseeen arkkupakastimen kokoiseen pahvilaatikkoon. Ja vähäks on kuulkaas ihanaa kun myöhemmin kerätään tilauksen mukaan kamppeita asiakkaalle sieltä varastosta niin aina kun menee hellankahvoja niin ne on niitä omia ihanasti tiukkaan pakettiin käärittyjä prikulleen toistensa kaltaisia jumalauta sataprosenttisen priima-kahvoja!"

Tämän olen linkittänyt aiemminkin mutta linkitän taas. Ajatelkaas mistä olisimme jääneet paitsi jos Moose olisi ravintolan keittiössä tiskatessaan tyytynyt kasvattamaan k*rpää otsalleen ja manailemaan työn yksitoikkoisuutta ja mielikuvituksettomuutta. Toisaalta suorittavan työn ja hanttihommien ilo ja mielekkyys on uskoakseni mahdollista löytää myös aivan kyseisestä työstä itsestään, ilman että oivallus leviää sen suurempiin kuvioihin.

En ajattele että työelämän voisi ikäänkuin yksilötasolla tuosta noin mielikuvitella hyväksi, jos työehdot ovat paskat tai työympäristö ongelmainen. Sen sijaan väitän että epä-luova työ ei tylsistytä tekijäänsä jos luovuus ja työn ilo löytyy tekijästä itsestään.

Tarkennusta tavoitteisiin

Lupailin aiemmin vähentää ympäriinsä säntäilyä ja keskittyä asiaan kerrallaan. Aavistelinkin että ajatuksessa oli jotain hämärää, onneksi teidän kommenttinne loivat valoa asiaan.

Luettuani oman tekstini uudelleen tajuan etten edes halua keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaan yhteen tai useampaan ihmiseen. Paino paremminkin sanalla keskittyä.

Multitaskaaminen (suomeksi ilmeisesti moniajo, kumpi nyt sitten kuulostaa hölmömmältä..) on tosiaan minunkin vahvuuteni sekä kotona että töissä, ja mikäs sen fiksumpaa kuin järjestää tehtävät työt siistiin nippuun limittäin ja lomittain niin että niiden parissa kuluu mielellään mahdollisimman vähän aikaa, ja lopun päivää saa olla ja möllöttää kuin se kuuluisa ellun kana.

Mikäs siinä jos kaipaan jumppani kylkeen vähän lukemista tai tykkään mankeloida samalla kun imuroin, mutta hakoteillä ollaan jos ystävän kanssa kahvitellessa kaipailen lisäksi vähintään sukankudinta, tai jos lasten kanssa leikkiessä keksin viilaavani kynteni ja soittavani parit puhelut siinä sivussa.

Onneksi tämä asia selkeni. Suhteeni mankeliin (hyvin lämmin sellainen itseasiassa) tuskin kärsii jos touhuan muuta enkä keskity ihailemaan lakanan kieppumista siellä, mutta suhteeni lapsiin ja toki muihinkin ihmisiin, mutta ensisijaisesti lapsiin koska he ovat ensisijaisia ihmisiäni, kyllä kärsii jos aina optimoin ajankäyttöä ja kehittelen jotain hyödyllisempää tekemistä enkä tajua olla rauhassa paikallani.

Uusi vuosi, vähemmän häsläystä

Hyvää uutta vuotta meille kaikille! Seuraavanlaisista lupauksista pidän kiinni tulevena vuonna ja mikä jottei myös sitä seuraavina:

• Lyhennän reippaasti noin 8000 euron velkarypästä, jonka muodostavat minun ja puolisoni opintolainojen jämät, luottokorttivelat ja muut pienemmät lainat. Tavoitteenani on olla viidessä vuodessä velaton (poislukien asuntolaina).
  
• Tänä vuonna taloudessamme syntyi 80 muovikassillista sekajätettä, ensi vuodelle tavoite on ainakin 10 pussia vähemmän.
• Syömme terveellisempää ruokaa. Hyvää inspiraatiota tähän olen saanut Michael Pollanin kirjasta Oikean ruoan puolesta, jota suosittelen kaikille todella lämpimästi. Viime vuonna meinasin mennä hiukan sekaisin erilaisten ruokavaliovaihtoehtojen paremmuutta pähkäillessäni, mutta yksinkertaisinta lienee syödä Pollanin sanoin ruokaa. Sopivasti. Lähinnä kasviksia.

Nämä ovat lähinnä hauskoja projekteja, joten lisään joukkoon vielä aivan oikean haasteen. Aion yrittää opetella keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Mainitsin asiasta puolisolle, joka innostui tarinoimaan ystävänsä papasta, joka ilmeisesti oli melkoinen velho metallintyöstön saralla. Papalla oli tapana keskittyä totaalisesti käsillä olevaan työhön, poltella puhumattomana tupakkaa kunnes täydellinen suunnitelma oli kehkeytynyt, sitten käydä käsiksi työhön ja tehdä kertakaikkiaan täydellistä jälkeä. Kertomus ärsytti minua ja huomautin puolisolle että tällä papalla luultavasti oli taloudessaan joku mummo, joka huolehti arjen miljoona juoksevaa askaretta, joi aamukahvia tiskatessaan ja sitä rataa.

Olen oikeasti melko vakuuttunut siitä, että yhteen asiaan keskittyminen ei tule toimimaan. Jos en voi samanaikaisesti imettää lasta, lukea lehteä ja tehdä vatsalihasjumppaa, niin selvästi ainakin jumppa jää tekemättä. Kuka nyt sinänsä viitsii ryhtyä jumppailemaan, jotain luettavaa vähintään on oltava!

Toisaalta, jos istuisin lasteni kanssa rauhassa iltapalalla se sijaan että lajittelen kylppärissä (josta ovi keittiöön, eli periaatteessa olen läsnä) seuraavan päivän pyykkiä ja pesen ohimennen vessaa, olisiko todennäköisempää että lasten iltapalahetki olisi rauhallisempi ja mukavampi ja lattialla kentien muutama desi vähemmän mysliä sen jälkeen? Tosin toisaalta toisaalta, koska ne pyykit sitten tulevat lajitelluiksi?

Todellisuudessa en pörrää jatkuvasti ympäriinsä puuhaamassa, vaan jumittelen esimerkiksi netissä etsimässä mitä hyvänsä kiinnostavaa, jota harvemmin kuitenkaan löydän. Ehkä siinä olisi oikea hetki pyykin sortteeraamiseen?

Tunteeni ovat sekavat, ja kieltämättä ajatus hetkeen rauhoittumisesta ahdistaa lievästi (ehkä jonkun pienen käsityön saa ottaa mukaan sinne iltapalapöytään?), mutta haitanneeko tuo jos kokeilee... Aavistelen kyllä, ja olen kuullut kerrottavan, että rauhallisempi läsnäolo hetkessä olisi hyvä asia, vaikka käytännön toteustus vielä tuntuu nihkeältä.

Lupaan tehdä parhaani koko vuoden ajan ja opetella keskittymään käsillä olevaan asiaan ja hetkeen ilman haikailua toisaalle.

Olen ilmastosankari (tai ehkä en)

Bussin seinällä sähköyhtiö mainosti uutta vesisähköään hehkuttamalla vesisähköön vaihtamisen ilmastovaikutuksen olevan kuin "jättäisit vuodessa yhden Euroopan lennon väliin". Sovittelenkin tästä ilahtuneena nyt ilmastosankarin viittaa harteilleni ja ilmoitan että olen jättänyt Euroopan lennon väliin sekä tänä vuonna että kaikkina elämäni vuosina, lukuunottamatta vuosia -88 ja -03. Suoraan sanoen olen kuitenkin skeptinen sen suhteen, mikä vaikutus lentämättä jättämiselläni on, tai miten tekemättömyys ylipäätään vaikuttaa mihinkään.

En ole erityisen kiinnostunut maailmasta (anteeksi vain, tiedän kyllä että pitäisi olla, mutten ole) enkä tunne halua lähteä ulkomaille lentäen tai muutenkaan. Puolison mielestä on silkkaa saivartelua kun väitän ettei matkustushaluttomuudellani oikeasti ole ilmastovaikutuksia. Minun mielestäni on outoa antaa ymmärtää että sillä olisi.

Lentämisellä ymmärrän toki olevan negatiivinen vaikutus ilmastoon, lentämättömyys on "tekona" nähdäkseni neutraali. Mutta mikähän teko se olisi positiivinen? Pitäisikö istuttaa puu? Tai hamppuviljelmä? Jotain toivottavasti jossakin tulevaisuuden vaiheessa istuttelen, sillä olin aiemmin tällä viikolla naapurini luona jännittävässä suunnittelukokouksessa. Tavoitteenamme on mahdollisuus viljellä pientä kasvimaata täällä kaupungin liepeillä. Olen jokseenkin toiveikas projektin suhteen. Joka tapauksessa olen jo saanut tutustua muutamaan sellaiseen naapuriin jotka, kuten minä, haaveilevat perunamaasta kerrostalon pihassa.

Perfektionistin vaikea saada aikaiseksi

Olisinpas mielelläni sellainen tehokas perfektionisti joka vaatisi itseltään paljon ja kovalla määrätietoisella työllä lunastaisi odotukset. Harmikseni edustan ihan toista perfektionisti-tyyppiä, nimittäin ylivarovaista, alisuorittavaa, haasteiden edessä lamaantuvaa, häpeässä ja syyllisyydessä vellovaa.

Perfektionismi voi olla aidosti lamaannuttava voima. Sitä kun ryhtyy vaatimaan itseltään parasta mahdollista suoritusta, käy niin ettei mitään suoritusta irtoa, vaan sen sijaan vino pino selityksiä ja tekosyitä.

Huomasittekin varmaan (no ehkä ette huomanneet mutta kuitenkin) että vaihdoin profiilissani 3-kymppisen duunarin tilalle 3-kymppisen yrittäjän. Olen reilun viikon verran ollut yrittäjä ja voi vitsi että hävettää ja hirvittää. Ääni sisimmässäni kertoo että minulla pitäisi olla valmis toimiva yritys olemassa ennen kuin voin aloittaa mitään, että kamalaa jos tämä nyt epäonnistuu, että kamalaa kun mainoksista ei tullut täsmälleen täydellisiä ja että on noloa kun ihmiset saa tietää että minä ihan itse ja omalla nimellä tällaista yritän. Perfektionismihan se siellä ääntelee.

Järjen äänellä ääntelen parhaani mukaan vastaan. Flyladyn (anteeksi vaan kun hehkutan Flyladya usein, minusta ko. systeemissä on paljon hyvää ja sitten aimo annos ärsyttävää johon en kiinnitä huomiota) lentävän lauseen "housework done incorrectly still blesses your family" voi kohdistaa myös muuhun kuin kotityöhön ja mielestäni se huokuu tervettä järkeä. Jostain on pakko aloittaa, jonkinlaisilla taidoilla, eikö? Ja edes sinnepäin tehty on kuitenkin tehty.

En ole ihan sitäkään mieltä että kannattaisi huhkia menemään sen kummemmin ajattelematta ja suunnittelematta, mutta sitä mieltä olen, että jossain vaiheessa täytyy osata lopettaa ajatteleminen ja ruveta hommiin.

Zenhabits tarjoaa tällaisen ohjenivaskan työhön ja yrittäjäksi ryhtymiseen liittyen. Osui ja upposi.

Yksinkertainen idea on paras

Tämä on ihana.

Henkilökohtainen ja poliittinen

Tässäpä artikkeli joka tuotti kaltaiselleni elämäntapaintiaanille sekä helpotusta että pelkoa.

Hellin mielelläni mielikuvaa suurista vaikutuksista joita asiallisilla arjen valinnoillani on, vaikka toki salaa tiedostan ettei niillä ole. Aion kuitenkin jatkossakin yrittää tehdä ekologisia valintoja arjessa (ja juhlassa), osaksi kai silkkaa kiusahenkisyyttäni.

Kakkapussimysteeri

Meinaamme tehdä puolison kanssa romanttisen kesäretken Hämeenlinnan kaupungin historialliseen museoon turhake-näyttelyyn. Turhista turhimmissa kapistuksissa piilee selvästi joku koukku, ne samalla huvittavat ja karmivat.

Eräs huvittava ja karmiva kapine on muovinen koirankakkapussi. Käsittääkseni tuotteen logiikka menee niin, että muovipussi on helppo ja hygieeninen työkalu huomaavaiselle koiranomistajalle, joka ystävällisesti kuljettaa lemmikkinsä jätökset pois yleisiltä jalkakäytäviltä. Käytäntö ei tunnu noudattavan samaa logiikkaa. Sangen usein huomaavainen koiranomistaja nimittäin hylkää muovipussin kakkoineen ilmeisesti juuri siihen paikkaan, jossa koira on kakkansa tehnyt, ja sen sijaan että kävelytiellä kököttäisi verraten nopeasti (tai ylipäätään ollenkaan) sateiden ja pieneliöiden avustuksella jäljettömiin katoava kakka, kököttää siinä repaleinen ja katuun kiinni liiskaantunut muovipussi, jonka repeämistä kakka tursuaa.

Ymmärrän siis tavallaan siisteysnäkökulman, mutta mistä muusta näkökulmasta hyvänsä en voi ymmärtää kakan pakkaamista muoviin. Vaihtoehtojakin varmaan olisi, esimerkiksi kompostointi. Tässä voisi vaikkapa kaupunki näyttää esimerkkiä ja vaihtaa koirankakkapusseja jakavien automaattien pussit biohajoaviin, samaten puistoihin sijoiteltujen koirankakkaroskisten sisältö voitaisiin luullakseni aivan helposti kuljettaa biojätteenkäsittelylaitokseen kaatsin sijasta.

Törmäsinpä taannoin juoksulenkillä metsässä tällaiseen muoviseen kakkapussiin. Jotenkin.. en vaan tajua. Yritin mielessäni visualisoida tilannetta, jossa koirani kakkaa pururadan varteen, ja sen sijaan että tökkäisin kakan kepillä 20 sentin päähän pusikkoon, pakkaisin sen muovipussiin ja jättäisin koko paketin siihen pururadalle. No, en vaan tajua.

Julistan elintasoni riittäväksi

Tulipa mieleeni Armi Ratia, joka kuuleman mukaan oli Marimekon vaikeina aikoina marssinut sekundatavaran varastoon ja lausunut sanat "Julistan tämän sekundan priimaksi!", ja toki sitten myynyt tavaran priimana. Yritysetiikka sikseen, minusta tapaus on aika hyvä. Ja Armi Ratian innoittamana julistankin täten oman elämäni aineellisen puolen hyväksi ja riittäväksi.

Julistan siis esimerkiksi aikoinaan lahjaksi saadun ja väliaikaiseksi ajatellun astiasarjan tosi hyväksi ja mahdollisimman lopulliseksi. Ylipäätään julistan keittiömme varustelutason riittäväksi. Olohuoneemme katson olevan niinikään täydellinen, sisustuksen puolesta emme kaipaa yhtään mitään. Elektroniikkaa meillä on reilusti omiin tarpeisiin, julistan siis varustelun päättyneeksi :D Kirjoja, levyjä, vaatteita, työkaluja, huonekaluja.. Ohhoh, luulen todellakin että kaikkea elämässä tarvittavaa meiltä löytyy omiin tarpeisiin ja hiukan yli.

Vaikka hyvähän minun on täällä julistella, olemmehan varsin keskiluokkainen ja hyvinvoiva perhe. Itsereflektioni voima ei riitä kertomaan olisinko voinut näin helposti tyytyä elintasooni jo aiemmin. Onko tilanteemme nyt oikeasti niin hyvä (on) että voin vapautua haluamisesta ja lekotella oikeasti hyvän elintasoni mukavuudessa, vai onko kyse asenteesta? Olisinko siis voinut tyytyä tilanteeseeni jo aiemmin? Missä vaiheessa? Opiskeluaikana? Mikä kaikki nykyisessä tilanteessani on turhaa ja pröystäilyä? Rasvakeitin? Crosstrainer? Voinko kuitenkin pitää ne?

Köyhänä opiskelijana, eli vielä neljä vuotta sitten, en todellakaan kokenut elintasoani riittäväksi. Puuttuiko minulta oikeasti jotain? Rasvakeitintä ei ainakaan ollut eikä crosstraineria, mutta puuttuiko mitään? En ole varma.

Ja mitä nyt tapahtuisi jos antaisimmekin tavaraa pois? Onko tyytyväisyys kiinni tavaran määrästä vai asenteesta?

Teepussiviisautta

"Happiness is taking things as they are" luki eilisen Yogi-teepussini narunpäälärpäkkeessä (tämä tuskin on virallinen termi, tarkoitan sitä pikkuista lippua siinä teepussin narun päässä), ja ajatus jäi mieleeni pyörimään. Olen pannut merkille että itselläni ja ihmisillä yleensä on vaikeuksia ajatella asioita sinänsä, ilman että liitämme niihin monimutkaisia arvo-, tyyli-, yms. rakennelmia. Käytännön esimerkkinä tofu, johon muutaman tuntemani ei-kasvissyöjän on hankala suhtautua normaalisti, sillä heille tofun syöminen näyttäytyy jonkinlaisena kiiluvasilmäisenä ekohihhuli-performanssina, jollaiseen he eivät milloinkaan ryhtyisi sillä eivät ole kiiluvasilmäisiä hihhuleita. Ja tofuhan on siis juustoa.

Minulle liikunta on ollut hankala paikka. Lapsena en eri syistä harrastanut liikuntaa, ja tottumattomuuttani olin epävarma ja kömpelö koulun ensimmäisillä liikuntatunneilla. Häpesin kömpelyyttäni ja peitin sitä nokkavuudella, ja tästä alkoi kierre jonka seurauksena sain lopulta yläasteella vapautuksen koululiikunnasta ja kasvoin liikuntaa vihaavaksi aikuiseksi. Liikunta on pitkään symboloinut minulle vastenmielisiä asioita, pettymystä, lahjattomien halveksimista, pakkoa, enkä ole ajatellut sen kuuluvan minulle tai minun elämääni.

Onneksi ajauduin puolivahingossa työväenopiston taiji-tunneille, ja olen siellä saanut kokea oikeaa iloa (häpeän sijaan) ryhmässä liikkumisesta. Muutaman vuoden taijia harrastettuani olen nyt viimein alkanut nähdä liikkumisen sinänsä. Kyse ei ole tyylistä, asenteesta, performanssista tai mistään muustakaan, vaan minusta ja minun kehostani. Kymmenen vuotta sitten olisi tuntunut täysin uskomattomalta että nyt kolmikymppisenä liikunta voi tuntua hyvältä!

Monen muuhunkin asiaan liittyy minun mielessäni hämäriä tunteita, joilla ei oikeassa todellisuudessa ole mitään tekemistä ko. asioiden kanssa. Koitan tänään lenkkipolulla miettiä tapoja joilla vapauttaisin itseni jumiuttavista asenteista ja löytäisin ehkä aivan uusia maailmoja!

Miksi ihailen mummoja

Mummoja on pakko ihailla, esimerkiksi seuraavista syistä:

• Mummolla on aina kauppakassi mukana. Mummo suunnittelee päivänsä niin hyvin, ettei kauppareissu milloinkaan tule yllätyksenä.
• Mummo käyttää vaatteet pokkana loppuun, välittämättä hituakaan sukulaisten paheksunnasta tahi siitä tosiseikasta että kaapissa odottaa kymmenen uutta (sukulaisten ostamaa) vastaavaa vaatetta.
• Mummolla on aina aikaa juoda iltapäivällä kahvit ja syödä kahvin kanssa pulla ellei peräti leivos.
• Mummo ei ehkä ole tullut hankkineeksi energiansäästölamppuja, mutta vahinko ei ole suuri, sillä hän joka tapauksessa polttaa vain yhtä lamppua kerrallaan ja sitäkin vain pimeän aikaan.
• Mummo on kiusallaan vähän pihi.
• Mummo vaatii pokkana hyvää palvelua ja yhtä pokkana kyselee tyhmiä kunnes asia oikeasti selviää.
• Mummo on helposti epäluuloinen ja antaa piutpaut nykyajan kotkotuksille.
• Mummolle ei tule mielihalua uusia verhoja vain siksi että ne ovat vanhat, jos ne kuitenkin ovat edelleen hyvät.

Mummous ei ole sukupuolisidonnaista, monet tuntemani miehet ovat mummoja tässä kirjoituksessa tarkoitetulla tavalla. Mummous ei ole onneksi ikäkysymyskään, nuori ihminen voi olla täysin mummo! Anteeksipyyntökin lienee paikallaan heille, jotka kokevat yleisen mummottelun tytöttelyn kaltaisena vähättelynä, sellainen ei todellakaan ollut tarkoitukseni Vielä tulee mieleen vähintään pari asiaa joka mummoudessa on ihanaa, nimittäin:

• Mummo saattaa suhtautua tyynen rauhallisesti avuliaan sukulaisen mummolle ostamaan tietokoneeseen, internet-liittymään sekä neuvoihin laskujen maksamiseen verkossa. Kuitenkaan mummo ei luovu tavastaan maksaa laskut pankissa ja katsella samalla reissulla vähän kaupunkia.
• Mummo tapaa päivättäin kavereitaan pihakeinussa istuskelun merkeissä.