Irrallisia langanpäitä

Nyt olen kuulkaas hämmästyttänyt itseni kertakaikkiaan. Olen puuhannut juuria myöten -tyyppistä rojunraivaus- ja siivousprojektia ja esimerkiksi aina pyykkituvalla tai muuten kellarissa piipahtaessani tuonut kellarivarastostamme yhden pahvilaatikon sisään läpikäytäväksi. Kellarin hyllyille onkin syntynyt uutta tyhjää tilaa, sillä hyvin pieni osa laatikoiden sisällöstä enää palaa sinne. Suuri osa on silkkaa roskaa, esimerkiksi eräästä laatikosta löytämäni nippu Tapiolan esitteitä ja tarjouskirjeitä. Emme ole milloinkaan olleet Tapiolan asiakkaita, enkä suoraan sanoen käsitä miksi olen näitäkin papereita kuljettanut mukani jo useita vuosia.

Oikeasti tilanne ei ole kovin paha. Olen ohikulkiessani katsonut vaivihkaa millaisia kellarivarastoja talon muilla asukkailla on, ja olen aika tyytyväinen siihen että meidän koppiimme pääsee oikeasti kävelemään sisään, ja että siellä on oikea hylly tavaroille ja että hyllyssä raivauksen myötä on peräti tilaa vapaana.

Ja nyt se hämmästyttävä asia: Olen tehnyt valmiiksi keskeneräisiä käsitöitäni. Esimerkiksi päätellyt yli viisi vuotta sitten päättelemättä jääneitä neuleita, minkä luulin olevan kerrassaan mahdotonta. Verraten pienellä vaivalla (päätteleminen on itseasiasa nopeaa, mutta joku psykologinen lukko yrittää estää siihen tarttumisen) sain valmiiksi monta paria tossuja ja sukkia, myssyjä, pusseja ynnä muuta, jotka ovat keskeneräisinä maanneet varastolaatikoissa kellarissa. Ja sellaiset asiat joita en saanut valmiiksi (vaikkapa virkattu reunapitsi johonkin jota en oikeastaan halua tehdä) heittelin täysin surutta roskiin.

Olen koulutukseltani huonekalurestauroija, eli rikkinäisten asioiden korjaaja. Olen pitkän aikaa kerännyt ja varastoinut rikkinäisiä tai keskeneräisiä asioita niiden "potentiaalin" vuoksi, mutta en tee sitä enää. Nyt olen päättänyt säilyttää vain ehjää ja kunnollista. Korjaaminen on tietysti sallittua, mutta se täytyy tehdä. Nopeasti. Ja ellei tule tehtyä, niin tavarasta täytyy luopua. Näin se toimii. Ja tuntuu todella hyvältä.

Huomioita talvipyöräilystä

Hiihtäminen on minulle vastenmielistä, ja olen elämäni talvina harmitellut hienojen hiihtosäiden hukkaanmenoa. Tänä aamuna töihin polkiessani sain nauttia kauniista auringonpaisteesta ja pöllyävästä lumesta, ja tajusin että hiihtäminen sikseen, minä olen talvipyöräilijä. Mikä siinä sitten on niin mukavaa? No esimerkiksi:

• Toppahousut jalassa on pyöräilykin lämmintä ja leppoisaa. Ylipäätään on hienoa löytää ensinnäkin vaatekaapistaan anopin perintötoppahousut ja toisekseen itsestään pokerinaamainen toppahousuihminen joka ei häpeä käytännöllistä lookiaan kaupungilla liikkuessaan. Nähtävästi tavoittelin vielä viime talvena jonkinmoista tyylikkyyttä sillä pyöräilin 20 asteen pakkasillakin reidet umpijäässä farkuissa. Toppahousujen alle kannattaa pukea ohuet notkeat housut (kuulun onnekseni siihen kansanosaan joka voi esiintyä töissä verkkareissa) ja niiden alle tarpeen mukaan villahousut. Itse käytän pyöräilyhousun mallisia villahousujani suunnilleeen elokuusta asti kaiken mahdollisen alla.
• Pyöräillessä ei tule kylmä, toisin kuin missä hyvänsä muussa ulkopuuhassa talviseen aikaan. Johtunee ehkä siitä että jalat eivät ole kosketuksissa maahan eikä maan kylmyys hiivi sääriä pitkin ylös.
• Välillä tulee (ansiotta tosin) kohdelluksi melkoisena arjen sankarina. Ihmiset, jotka eivät pyöräile talvella luulevat usein, että se on jotenkin kamalan työlästä. Tässä on ehkä kyse pienoisesta ajatusvirheestä. Pakkasella hiihtämistä ei pidetä minään, pakkasella uiminen sen sijaan vaikuttaa karmaisevalta, ja pyöräily varmaan sijoittuu samaan kesälajien kategoriaan uimisen kanssa. Vaan toisin kuin uidessa, pyöräillessä ollaan täysissä pukimissa, jopa täydemmissä kuin hiihtoladulla.
• Asusteet ovat tärkeitä. Pipo saa olla tiiviihkö ja reilusti korville vedettävää mallia. Hanskoja on hyvä olla monet päällekkäin niin, että uloimmat ovat tuulenpitävät. Itselläni on villaiset sormikkaat, niiden päällä villatumput ja päällimmäisenä ohuet nahkarukkaset. Ja kaiken alla kuivat ja lämpimät kädet. Kaulaan mielestäni paras on harvaa neulosta oleva kaulahuivi, jotta sen läpi on helppo hengittää mikäli ilmasto vaatii vetämään huivin naamalle. Lisäksi silmälaseja käyttävänä olen huomannut että linssit menevät huuruun jos suun eteen nostettu huivi on kovin tiivis. Nähtävästi hengitys ei mene tiiviin huivin läpi, vaan nousee ylöspäin ja jämähtää näköesteeksi rilleihin.
• Kun vaihdattaa pyöräänsä nastarenkaat talveksi ja taas keväällä tavan renkaat, tulee samalla kuin huomaamatta huollatettua pyörä, sillä pelkkien renkaiden vaihtaminen on sikäli halpaa hupia että pyörähuoltamoyrittäjää olisi hiukan noloa vaivata niin pienellä hommalla. Nyt syksyllä minun pyöräni huolto taisi rajoittua lähinnä osien puhdistukseen ultraäänipesukoneella (jonka olisin kovasti halunnut nähdä), mutta kuvittelen siitäkin olleen jotain hyötyä, sillä toisin kuin viime talvena, vaihteet eivät ole jäätyneet kiinni vaikka pyörä on toisinaan ulkoillut pihassa lumipeitteen alla. Viime talvena olinkin vaikeuksissa kun eräänä päivänä vaihteet jysähtivät kolmoselle kun huristelin töihin ihanan pitkää loivaa alamäkeä. Kotimatkalla takaisin ylöspäin sama pitkä loiva mäki ei sitten ollutkaan niin ihana.
  
• Pyörällä pääsee talvella nopeammin liikkeelle kuin autolla. Tai ainakin siltä tuntui eräänä aamuna kun tarkkailin auton ikkunoita raappivia naapureitani. Itse raaputtelin kuurat ainoastaan satulasta, aikaa siihen kului noin 20 sekuntia.
• Ja mikä mahtavinta, pyörällä pääsee joka paikkaan. Voi parkkeerata käytännössä juuri sen paikan ovelle minne on menossa eikä tarvitse pyöriä lähikortteleita etsimässä vapaata paikkaa. Tämä pätee luonnollisesti ympäri vuoden.
  

Meille tulee kasvimaa

Kasvimaan perustaminen kerrostalopihaan ei ole niin simppeliä kuin voisi kuvitella. Meidän tapauksessamme saman pihan ympärillä on peräti viisi erillistä taloyhtiötä, ja jokaisen taloyhtiön hallitukselta piti saada hankkeelle lupa. Mihin meni vuosi. Hyvä tietysti että aloitimme viime vuonna, sillä ensi kesänä saamme lopulta upottaa kätemme multaan.

Tarkoitus olisi rakentaa viljelylavoja esim. tavallisista kuormalavoista ja mahdollisesti niihin kuuluvista jonkinmoisista saranoiduista laidoista (tämä kohta jäin epäselväksi, kyseessä kuitenkin jotain mitä puolison työpaikan pihassa lojuu tarpeettomana). Rakentelua varten on mukavaa että useammastakin taloyhtiöstä löytyy ainakin pieni askarteluhuone.

Nyt toivon kovasti että kaikki menee hyvin. Että saamme lavoista kauniit ja kaupunkipihaan sopivat. Että asukkaiden keskuudessa heräillyt epäluulo hanketta kohtaan karisee kun huomataan ettemme kasvata huumekasveja. Että kasvimaa vetäisi uusia tuttavuuksia pihaan ja oikeasti toisi naapureille uuden tavan viettää aikaa kotipihalla. Ja että kaikki kasvaa ja kukoistaa, minä saan viettää lämpimiä ja leppoisia kesäpäiviä, juoda ulkona kahvia termoksesta ja laittaa leivän päälle salaatinlehtiä omasta maasta.

Kun tekee vaan

Ei kai ole suotavaa tehdä kovin yksityiskohtaista suunnitelmaa lapsensa tulevaisuuden varalle. Jos pieniä toiveita saa kuitenkin esittää, toivoisin että lapseni soittaisivat punk-bändissä. Jos soittimen suhteen saa esittää toiveita niin rummut olisi se mieluisin (kunhan eivät harjoittele kotona), muutkin kelpaavat toki. Asenne on tärkein.

Minut punk pelasti murrosiän itsetuntokriisin pyörteistä. Voin kertoa että naisiin kohdistuvia ulkonäkövaatimuksia oppii katsomaan ikäänkuin sivusta kun kulkee tukka silmillä, neljä numeroa liian suuret maiharit jalassa ja päällä säkkikankaasta ommeltu takki, jonka selässä kissan kokoisilla kirjaimilla tussilla kirjoitettuna että "IHRA". Ajattelen että muutkin kuin entiset ja nykyiset punkkarit voisivat oppia punkin anteeksipyytelemättömyyttä. Ja sellaista tekemisen meininkiä että tehdään vaan eikä meinata, soitetaan vaan vaikkei osata. Soittotaito kyllä seuraa perässä jos on seuratakseen.

Se nimittäin seuraa. Katsokaa vaikka: Tässä Tehosekoitin sellaisen kun diggailin sitä 14-vuotiaana, ja tässä Tehosekoitin sellaisena kun diggailen sitä nykyään. Vanhan ohella tietysti. Uskon että musiikkia ja muutakin oppii tekemään kun tekee vaan eikä jää suotta painimaan teorian kanssa.

Viimeistelyn taito

Moi teille lukijat ja kiva kun olette vielä siellä. Muutto sujui muutoin kivasti, mutta nettiyhteyden saimme uuteen kotiin varsin pitkällisten vaiheiden ja kahden operaattorinvaihdon jälkeen vasta muutama päivä sitten. Kaksi kuukautta ilman nettiä tuntui aika oudolta, varsinkin kun meille ei tule sanomalehtiä ja teeveekin jäi kyydistä pari muuttoa sitten. Onpahan tullut istuttua paikoillaan. Ilman edes näennäistä tekemistä.

Kiitos kysymästä Anonyymi, muutolle asettamani tavoitteet täyttyivät ja eivät täyttyneet. Organisointipuoli sujui sutjakkaasti, jokainen laatikko ja pussi oli merkitty asiallisesti. Muuttopäivä oli mainio. En lakkaa ihmettelemästä mikä saa ihmiset ottamaan osaa toisten muuttoihin niin mahtavan tehokkaasti ja pitkäjänteisesti! Tavaraa sen sijaan on uudessakin kodissa liikaa.

Olisin mielelläni sellaienn ihminen joka saattaa loppuun aloittamansa asiat. Koska en ole, on erinomaista että satun tuntemaan kaksikin tällaista ihmistä. Toinen on äitini, joka meillä piipahdettuaan tarjosi ystävällisesti apua keittiön järjestämiseen. Reippaana hän saapui ja kävi käsiksi työhön. Kärsivällisesti ja ystävällisesti pakotti minut pitämään tavoitteen kirkkaana ja työtahdin ripeänä kunnes ne viimeisetkin hämärät laatikonpohjalliset oli perattu ja laatikot viety pois. Olisin itse luovuttanut monta kertaa ajatellen että tulos on jo kelvollinen. Kiitos äidille peräänantamattomuudesta.

Toinen tuntemani super-viimeistelijä on puolison sisko, joka kävi meillä maalaamassa ja tapetoimassa. Remonttipäivä oli lauantai, ja raskaan työn päätteeksi saunoimme, katsoimme elokuvan, söimme karkkia ja sipsiä sekä joimme muutaman lasillisen. Sunnuntai-aamuna rakas käly heräsi reippaana, katsoi kelloon ja ilmoitti lähtevänsä parin tunnin päästä "Mutta ennen sitä siivotaan tää olkkari ja ruokailutila kuntoon!" Sitten hän pakotti minut, jolla ei ollut ylimääräisiä verhoja, etsimään kaksi paria ylimääräisiä verhoja (jotka löytyivät), silitti verhot ja ripusti ikkunaan. Minkä tehtyään hän todellakin jakoi käskyjä minulle sekä lapsille kunnes olohuone ja siihen kuuluva ns. ruokailutila näyttivät ihan oikeaan kotiin kuuluvilta oikealta huoneelta eivätkä sekalaisen hukkatavaran varastolta.

Käly mainitsi leikkivänsä ajatuksella jonkinlaisen professional organizerin urasta. Olen kokemukseni perusteellaa sitä mieltä että meille epäjärjestelmällisille haahuilijoille on mahtavaa luksusta kun joku asia oikeasti tulee valmiiksi. Ilman eteenpäin potkimista minulta jäisi se viimeinen muuttolaatikko purkamatta ja viimeinen lista kiinnittämättä luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Vai onko kenelläkään teistä näkemystä miten järjestelmällisyyttä ja viimeistelyn taitoa vielä aikuisena voisi opetella?

Muutto on ihmisen parasta aikaa

Olemme muuttamassa, mutta on ollut vaikeaa päästä muuttamisen makuun. Nykyinen asuntomme on myyty ja uusi hankittu niin monta viikkoa sitten että kunnon tekemisen meininki on antanut odottaa itseään ja olen ehtinyt hukata punaisen langan koko touhussa. Onneksi pääsin eilen avustamaan ystävääni, joka muutti täsmälleen samanlaiseen asuntoon kuin meidän tuleva kotimme. Kantaminen ja huhkiminen ei sinänsä laukaisuut muuttokärpästä, mutta kun lopulta näin ystävän asunnon miljoonan muuttolaatikon vallassa, tajusin että meillä näyttää vajaan kolmen viikon kuluttua samalta. Voi jumpe.

En ole varma miksi kutsutaan muutosvastarntaisen vastakohtaa, mutta olen sellainen. Innostun kovasti muutoksista ja muuttohan on aivan ultimate-muutos (tosin muutamme vain tutun kotipihamme poikki, eli piha, kaverit, naapurit yms. elämänpiiri säilyy entisellään. Bonuksena uusi kotimme sijaitsee samassa talossa jossa olen asunut lapsena.), ja rakastan sitä miten se antaa mahdollisuuden ikäänkuin itsekin ihmisenä muuttua ja aloittaa ainakin jotain alusta. Tällä kertaa aion olla myös aivan uudenlainen muuttaja, oikein järjestelmällinen ja ennakoiva. TeuxDeux on kovassa käytössä kun suunnittelen ajankäyttöä ja töiden ripottelua.

Tässä muutossa aion muun muassa:

• Muuttaa ainoastaan ehjää ja puhdasta. Ellen saa ajoissa korjattua kuopuksen roskiksen takaa löytämää pikkutuolia (joka sattumoisin on täsmälleen samanlainen kuin äitini erään toisen roskiksen takaa meille löytämä tuoli), joudun palauttamaan sen roskikselle. Tänään olen kunnostellut erästä niinikään roskalavalta löydettyä sohvapöytää, aion muuttaa sen perille hyväkuntoisena. Myös kaikki verhot, peitot, tyynyt, sohvanpäälliset yms. aion pestä nykyisen kotimme pesutuvalla ennen muuttoa, myös sen tähden että pesutuvan käyttö on täällä ilmaista ja uudessa kodissa ei.
• Muuttaa mahdollisimman vähän rojua. Käsittämätöntä kyllä neljän viikon kirpparijakso ei totaalisesti vapauttanut meitä turhasta tavarasta. Tyhjyydestä sikiämisen teoria on kuulemma kumottu aikapäiviä sitten, mutta selittäkääpä minulle miten meillä voi olla niin paljon kaikkea vaikken ns. koskaan osta mitään.
  
• Purkaa esiin ainoastaan sen mitä todella haluan esille. Aiemmin taktiikanani on ollut purkaa esim. kaikki keittiön tavarat keittiöön ja siitä sitten ikäänkuin kuoria kerroksittain turhaa pois kunnes lopputulos on ollut suunnilleen tyydyttävä. Tälle kertaa suunnitelmana on ottaa esiin hiukkapikkuisen tavaraa kerrallaan ja pysähtyä juuri sillä hetkellä kun tuntuu että tarpeellinen on paikallaan. Ajattelen että jokaisen tavaran tulisi olla jollakin tavalla rakas ja oikeasti tarpeellinen. Ja loput kirppikselle (tai uuden kodin kierrätyshoneeseen, sellainen kuulemma löytyy).
• Pakatessani merkata joka ainoan laatikon ja pussin sen mukaan mihin huoneeseen ne kannetaan uudessa paikassa. Tässä merkkaillessani tuli mieleeni että luultavasti joku uusi aikuistumisen astekin on nyt saavutettu, olen nimittäin saanut merkitä laatikoita "kirjasto"-huoneeseen kuuluviksi.
• Muuttosiivota vanhaa kotia jo ennen muuttoa. Muuton jälkeen on tylsänpuoleista palata vanhaan kotiin pesemään kylppäriä. Nyt laatimaani aikatauluun olen merkinnyt kylppärin tyhjentämisen ja pesun muuttopäivän aatoksi. En usko että kaakeliseinät ehtivät päivässä enää juurikaan likaantua. Keittiön sekä ikkunat haaveilen myös peseväni ennen muuttoa.
• Yrittää myös hiukan fiilistellä ja nauttia muuttamisesta. Ajattelen nimittäin että muutan uudesta kodistamme enää kadun yli Kalevankankaan hautausmaalle. Tai ehkä sitä odotellessa armaan puolison kanssa kahdestaan eläkepäiviksi hiukan pienempään. Ja korkeintaan pihan poikki.
  

Rahan vallassa

Rupesin yllättävän helposti ahneeksi porvariksi. Kerroin puolisolle haluavani uuden polkupyörän vapaa-ajan käyttöön, sillä työpyöräni on painava ja raskasoutuinen. Puolison näkemys oli että saan hankkia vielä yhden pyörän siinä vaiheessa kun vuosituloni ovat tietyllä tasolla (olin muuten kahden vaiheilla kirjoitanko tähän sen summan josta oli puhe, mutta en halua. Raha on tosiaan kiintoisalla tavalla mitä moninaisempia tunteita herättävä asia.). Mainittu taso on noin 15000-20000 euroa korkeammalla kuin nykyinen tulotasoni, ja sen sijaan että olisin suoraan kyseenalaistanut rakkaan puolison oikeuden määräillä minua (kuten olisin tehnyt minkä muun asian kohdalla hyvänsä), aloin laskeskella miten saisin kätevimmin ansaittua lisää rahaa. Yrittäjän on palkansaajaa helpompi vaikuttaa tuloihinsa ja keksinkin helponlaisesti uusia ansaintatapoja.

Oi tätä vastakkaisten vaatimusten painetta! Poden melkoista tuskaa siitä että toisaalta haaveilen kapitalismin kaatumisesta ja toisaalta aion kasvattaa omaa liiketoimintaani. Voiko niin tehdä? Eikö kuitenkin ole hyvä että minun yritykseni, joka toimii eettisesti ja ekologisesti, vie markkinatilaa sellaisilta saman alan yrityksiltä jotka eivät toimi? Rakas puolisoni on paitsi määräileväinen myös ay-aktiivinen ja toimii pääluottamusmiehenä omalla työpaikallaan. Hänen valvovan silmänsä alla minulla ei ole mahdollisuuksia (ei sikäli että olisi haluakaan) riistää mahdollisia tulevia työntekijöitäni, ja täten loisin alalle hyvät työehdot täyttäviä työpaikkoja. Eikö se nyt ainakin ole hyvä? Luotsailen tässä siis kasvuyritystä kun oikeasti halusin vain uuden polkupyörän.

Raha on voimakas symboli. Se symboloi polkupyörän lisäksi valinnanvaraa, vapautta, riippumattomuutta, turvallisuutta, mielenrauhaa. Symboli on niin vaikuttava että rakastamme sitä jopa enemmän kuin niitä asioita joita se symboloi. Ja olemme helposti valmiit uhraamaan tälle symbolille myös sellaisia asioita kuin valinnanvaran, vapauden, riippumattomuuden, turvallisuuden ja mielenrauhan.

Älä puhu minulle

Älä puhu minulle onnesta.
Se on kaukana symbolistani,
tyhjyydestä.
Älä puhu minulle rakkaudesta.
Se on unohdettu.
Ei se herää henkiin.
Älä puhu minulle hyvyydestä.
Se oksettaa minua.
En millään voi omistaa sitä.
Puhu minulle kuolemasta.
Sen vuoksi siedän
etäisyyttä.
Puhu minulle rahasta.
Sen mahti hivelee minua.
Puhu minulle viekkaudesta.
Se on täydellistä.
Sisimpäni liekehtii.
Minua itkettää,
mutta itseinhoni
rutistaa minua sylkisin kourin
ja kuivaa kyyneleeni.
©Marin Angel

Synttäreitä

Meillä vietettiin synttäreitä, minä täytin 30, lapset 5 ja 3. Olin etukäteen lievästi ahdistunut nimenomaan lasten juhlista sillä olen kuullut kaameita kertomuksia prikulleen ohjelmoiduista teemajuhlista ja vaativista vieraista. Olen sikäli laiska aikuinen että vaikkapa onginnan järjestämisen ajatteleminenkin aiheuttaa puistatusta, joten arvatenkin emme järjestäneet hienosti suunniteltuja juhlia. Sen sijaan leivoimme hiukan makeaa ja suolaista ja kannoimme ne oman pihan leikkipaikalle jonne saapui myös naapuruston tuttuja mukuloita vanhempineen. Vieraita oli kielletty tuomasta lahjoja, mutta kieltoa uhmasi ainakin se mahtava naapurin lapsi, joka toi esikoiselle harmaan toukan sammalpedillä pakasterasiassa (toukka vapautettiin tarkastelun jälkeen takaisin luontoon). Minusta ja luullakseni lapsista myös juhlat olivat hauskat ja aiomme noudattaa samaa konseptia myös tulevaisuudessa.

Minun juhlani menivät samassa hötäkässä. Vaikka lahjat eivät ole se tärkein sisältö juhlissa, haluan kertoa että sain itsekin mahtavia lahjoja. Naapuri antoi lahjakortilla loputtomasti lastenhoito- yms. apua ja ystävä varsin hyvän novellikirjan, jonka materiaalista luonnetta hän selitti sillä että kirjalahjan todellinen substanssi on kuitenkin immateriaalinen, niinkuin onkin.

Näitä synttäreitä puuhatessani nimenomaan lahjat aiheuttivat päänvaivaa. Lastenjuhlakulttuuri on mielestäni mennyt todella monimutkaiseksi ja tavarantäyteiseksi. Nykyään juhlatapaan kuuluu jakaa vieraillekin pienet lahjat, tarroja tai vastaavaa tilpehööriä, mikä mielestäni on pimeää. Toisaalta mietin putoavatko lapseni jonnekin sosiaaliseen paarialuokkaan jos juhlat meillä eivät noudata näitä uusia sääntöjä. Kokeilemalla se kai selviää.. Ja luotan kyllä lasten taitoon ilmaista toiveitaan, jos kertakaikkiaan vaikuttaa siltä että onginta on järjestettävä.

Suoraan asiaan

Kävin perjantaina aktivisti- ja tutkijapari Jarna Pasasen ja Marko Ulvilan luotsaamassa keskustelutilaisuudessa jossa käsittelimme degrowthia eli talouslaskua. Tilaisuudesa sivuttiin myös kuluttamista ja huomioitiin kulutuksen toimivan viestintänä ihmisten välisissä suhteissa. Viestimme toisillemme asioita persoonallisuudestamme kantamalla päällämme sellaisia tuotteita, joihin liitämme ja arvelemme muidenkin liittävän tiettyjä ominaisuuksia. Näillä ominaisuuksilla on usein vähemmän tekemistä itse tuotteen kuin mainostoimistossa keksityn hölönpölö-tarinan kanssa. Tarinan keinotekoisuudesta huolimatta viestintä toki toimii, ja sen suurempaa on mielihyvä mitä tarkemmin rajattu erityisen hyvän maun omaavien ihmisten joukko tunnistaa ja tunnustaa meidät vertaisekseen.

Joku perjantaina paikalla olleista toivoi enemmän mahdollisuuksia kommunikoida ihmisten kanssa suoraan eikä symbolien välityksellä. Asia jäi askarruttamaan. Toki persoonallisuuden korostaminen vaikkapa pukeutumisella on myös ihastuttava asia. Olen hengaillut työn puolesta koko viikonlopun Vegfest-kasvissyöntitapahtumassa Tampereen keskustorilla ja saanut siinä ohessa ihailla satojen ihmisten hurmaavan vaihtelevia ja kauniita kesätyylejä. En todellakaan haaveile kaikille pakollisesta mao-uniformusta. Sen sijaan haaveilen rohkeudesta, vapaudesta, ilosta ja rauhasta. Vapautumisesta siitä pelosta että ilman tiettyyn muottiin koodattua kuluttamista tipumme sosiaalisen portaikon ala-askelmille.

Sen lisäksi että olen pitkään tehnyt muutoksia omassa suhteessani kuluttamiseen, olen alkanut pohtia voisinko (ja voisimmeko me kaikki) luoda ympäristööni suoraan kohtaamiseen perustuvaa hyväksynnän ilmapiiriä. Yhtenä keinona olen ottanut reippaita askeleita suorapuheisuuden (joka ei tule minulle luonnostaan, voin paljastaa) suuntaan. Ajattelen yleensä paljonkin hyvää ihmisistä, ihailen ulkonäköä, puhetapaa, sanavalintoja, herkkyyttä, asiallisuutta, analyyttisyyttä, runollisuutta ja mitä milloinkin. Nyt harjoittelen lausumaan ihailuni myös ääneen, ihan rehellisesti suoraan päin naamaa. Ihmisten reaktiot suoraan puheeseen ovat sangen moninaiset ja tuovat hyvää mieltä myös suorasuulle itselleen. Kokeilkaa!

Päivällisvinkki kiireisille

Menkää naapuriin syömään! Ehkä kätevintä maailmassa. Minun elämäntilanteessani työpäivät ovat aika kiireisiä ja sitten onkin jo kiire hakemaan lapsia päiväkodista. Minkä jälkeen kovalla kiireellä kauppaan ja kiireesti ruuanlaiittoon ja syömään. Helpommalla pääsee kun skippaa kokonaan kaupan (ehkä jäätelöpaketin voi hakea ettei ole ihan tyhjin käsin) ja menee suoraan naapuriin valmiiseen pöytään.

Aivan ilmoittamatta ei toki voi naapuriin mennä, eikä ehkä kannata kovin suorasukaisesti myöskään kutsua itseään kylään. Hyväksi havaitsemani tapa on kutsua itse ensin naapuri syömään. Minun tapauksessani tämä kävi vahingossa kun huomasin kerran tehneeni aivan ylisuuren kalakeiton juuri viikoloppureissun alla. Viestitin naapurille asiasta tekstiviestillä ja kehotin saapumaan päiväkodilta suoraan meille. Naapuri oli viestin saadessaan valokuvaaja-opiskelijoidensa seurassa, ja kertoi myöhemmin nuoren opiskelijan hämmästyneenä kyselleen missä oikein asumme ja voiko hänkin muuttaa sinne! Onko simppeli naapuriapu mahdollisesti käynyt harvinaiseksi?

Yllättäen meille on kehittynyt oikein hauska ja arkea helpottava napurissa syömisen käytäntö. Emme ole sopineet määräpäiviä tai tarkkaile tarkasti vaihtotalouden tasapainoa. Emme myöskään tarjoa kovin monimutkaisia tai muuten hankalia ruokia. Emmekä tasan siivoa vieraiden tuloa varten.

Biojätteenkäsittely

Ruoka kuuluu tietysti heittää alas kurkusta eikä roskiin, mutta joskus vastaan tulee tilanne jossa poisheittäminen kertakaikkiaan tuntuu parhaalta ratkaisulta (esim. jos lapsi sylkee suullisen mälvääntynyttä sapuskaa takaisin lautaselle ja lähtee näin tehtyään kylläisenä pois pöydästä). Olen kuullut neuvottavan imeyttämään nestemäisimmät biojätteet talouspaperiin, mutta taloudessamme ei käytetä talouspaperia, ja ylipäätään neuvo on minusta huono. Sen sijaan kannattaa valuttaa ylimääräiset nesteet pois siivilässä! Sopanjämät voi jättää vaikka vartiksikin valumaan siivilään tiskialtaan ylle, ja näin biojätepussiin menevä aineisto kuivahta sopivasti. Lopuksi pestään siivilä sekä lavuaari.

Nukkumisesta

En ole joutanut viime aikoina päivittää blogia sillä olen ollut nukkumassa. Olo ja mieliala ovat olleet mahtavat, olenhan suuri nukkumisen ystävä. Nuorena harrastin nukkumista hyvinkin tosissani, olen vetänyt sikeitä autuaasti olosuhteista ja ajankohdista välittämättä, tarpeen mukaan vaikka betonilattialla, ulkona tai punk-yhtyeen treeneissä. Opiskeluaikana oli tunnettua että hyvistäkin bileistä lipesin kotiin nukkumaan jo varhaisessa vaiheessa. Minkäs teet. Se on niin ihanaa.

Sitten tapahtui niin että sössin koko homman. Toinen lapseni oli itkuinen, vaativa ja ripustautuva vauva, esikoinen samaan aikaan voimakastahtoinen uhmaikäinen. Minä luonteeltani hiukan vetäytyvänä henkilönä etsin hiljaisuutta ja omaa aikaa lasten nukkuma-ajoista ja aloin valvoa öisin. Alkuun yhteen, kahteen, sitteen kolmeen, neljäänkin... Tätä muutaman kuukauden tehtyäni en enää osannut kunnolla nukahtaa vaikka olin erittäin väsynyt koko ajan. Vaikka keho ja mieli (sekä yliväsyneen zombi-äidin raivonpuuskia pelkäämään oppinut perhe) rukoilivat armoa, ei aivojen surina hellittänyt eikä nukahtaminen onnistunut. Vietin laskujeni mukaan noin sata epätoivoista yötä maaten hipihiljaa yhdessä asennossa (etten erehtyisi häiritsemään nukahtamisen hienovaraista prosessia mikäli se olisi kuitenkin ehtinyt käynnistyä) ja aivojeni surinaa kuunnellen. Tavallisesti valvoin kun aamu sarasti, sitten salaperäisesti nukahdin ja heräsin parin tunnin päästä kuolemanväsyneenä uuteen päivään.

En väsymykseltäni jaksanut nähdä kuvion laajuutta vaan ajattelin joka päivä meneväni illalla aikaisin nukkumaan ja nukahtavani varmasti, olinhan tosi väsynyt. Puoli vuotta valvottuani tajusin lopulta mennä lääkäriin. Lääkäri oli erittäin ammattitaitoinen ja lämmin ihminen (kun täynnä katumusta kerroin perheeseen kohdistuneista raivonpuuskistani, oli hän hämmästynyt ja ilahtunut siitä etten ollut ehtinyt lyömään lapsiani, "Kuule, moni olisi jo tuossa tilanteessa lyönyt!") ja totesi suunnilleen jalkateräni asennosta että unettomuuden lisäksi olin masentunut. Sain hyvän lääkityksen kumpaankin vaivaan ja lopulta myös nukuttua.

Eniten tapahtuneessa minua järkytti se, miten herkkä asia uni lopulta on, ja miten helposti sen saa sijoiltaan. Kaikkia meitä varoitellaan lapsena irvistelemästä ettei naama jää irveeseen, mutta ainakaan minulle ei oltu kerrottu että kyvyn nukahtaa saa kadotettua jos riittävän monta kertaa valvoo luontaisen nukahtamishetkensä ohi.

Tilanne on siis parantunut huomattavasti. Nukahtaminen palasi ja olen nauttinut nukkumisesta. Erityisesti nautin siitä irtipäästämisen hetkestä juuri ennen unta. Mutta arvatkaas mitä. Olen unen lisäksi tuudittautunut turvallisuudentunteeseeni niin että olen unohtanut tarkkailla unentuloa edistaviä taikka hankaloittavia asioita elämässäni, ja sitten eräänä iltana jäin tekemään ristipistotyötä (siinä oli niin herkullinen kohta menossa) ja valvoin myöhään. Toisena iltana neuloin tumppua (nahkarukkaset ovat jo liikaa, mutta jotain pitäisi olla käsissä kun aamulla lähtee pyöräilemään) ja valvoin myöhään. Kerran löysin todella mielenkiintoisen mutta pitkähkön ohjelman Yle Areenasta ja valvoin myöhään sen parissa. Olemme ryhtyneet suunnittelemaan asunnonvaihtoa ja kaikki siihen liittyvä hermostuttaa minua niin paljon että yhden yön valvoin kokonaan nukahtamatta.

Tilanne on näin ollen muuttunut parissa viikossa todella hyvästä kohtalaisen huonoksi. Huono nukkuminen tekee minusta ikävän seuralaisen itselleni ja muille, olen umpimielinen, jankkaava, räjähtelevä, kireä ja passiivinen. Ja hiljaa itsessäni todella katuva ja huolestunut. Olen suunnitellut lääkärikäyntiä asian tiimoilta, mutta ehkäpä kokeilen ensin muita keinoja unen houkuttelemiseksi. Hyväksi havaittuja ovat ainakin seuraavat:

• Kotityöt valmiiksi päivän aikana. Jos lapsia nukuttaessa uni tulisi omaankin silmään mutta on pakko nousta vielä ripustamaan pyykit, on taattu että nukkuminen siirtyy monella tunnilla eteenpäin.
• Ei tietokonetta illalla. Tämä on paha. Ehkä joku ohjelma vielä menee, mutta ei saa erehtyä lueskelemaan mitään mielenkiintoista. (On kumma miten ne mielenkiintoiset luettavat tuntuvat mielenkiintoisilta nimenomaan silloin yöllä. En näin jälkikäteen muista mitään erityisen mielenkiintoisia tai tärkeitä asioita joita olisin yöllä oppinut, sen sijaan muistan monta kymmentä kireää ja räjähdysherkkää väsynyttä päivää.)
  
• Kunnon iltapala, reippaasti hiilihydraatteja.
• Irti päästäminen. Elämäni jännittävät asiat eivät ratkea sillä että pyöritän niitä ympäri ämpäri väsyneissä aivoissani. Aamulla voi jatkaa stressaamista, yö on nukkumista varten.

Kaikkein tärkeintä on sitoutua nukkumiseen. En saa erehtyä ajattelemaan että yksi ilta sinne tai tänne, tai pitämään itsestään selvänä että nukahdan kyllä kunhan olen tarpeeksi väsynyt.

Köökin tuplaraikastus

Pane pari ruokalusikallista ruokasoodaa kippoon ja kippo jääkaappiin, sooda imee hajuja itseensä ja raikastaa kaappiasi. Vaihda sooda kerran viikossa, äläkä suinkaan heitä sitä hukkaan vaan lavuaariin ja pari desiä etikkaa perään. Seos kuplii voimakkaasti ja putsaa viemäriputkea.

Näkyyks kello?

Edesmenneen ukkini tavaroista löytyi tällainen kivan näköinen rannekello, joka aikoinaan on kuulunut jollekulle ukin naispuoliselle sukulaiselle. Kello kävi huonosti ja rannekkeet olivat kuluneet poikki, joten käytin sen huollossa. Uusine rannekkeine huolto maksoi 120€. Tein mielestäni hyvät kaupat, sillä vedettäviä rannekelloja ei kuulemma enää juuri valmisteta, eli kelloni kuuluu rajalliseen joukkoon uhanalaisia tavaroita.

Juttelin erään ihmisen kanssa vanhoista tavaroista ja niiden korjauttamisesta. Juttukumppanini ilmaisi mielipiteenään että on väärin joutua maksamaan työstä niin kova hinta että samalla rahalla saisi uuttakin tavaraa. Jännittävä ajatus, mutta itse olen monestakin syystä toista mieltä. Ensinnäkin on hävytöntä maksaa tavaroita valmistaville ihmisille heidän työstään niin vähän, että tavaran myyminen halvalla on kannattavaa. Toisekseen tavaran määrä maailmassa on niin reilusti liioiteltu että jatkuvasti uuden tuottaminen sekä ostaminen on arveluttavaa. Kolmannekseen vanhan korjaaminen on taito sinänsä ja maksan mielelläni asiallista palkkaa sellaiselle ihmiselle jolla tällainen taito on. Neljännekseen on niin että minulle tuntemattomasta syystä aiemmin tavarat on valmistettu huolellisemmin ja laadukkaammista materiaalesta, ja laadukkaan esineen kunnosta on mielekästä huolehtia.

Kokonaisuutena arvioiden sain erittäin hyvää palvelua Kulta- ja Kellokauppa Harry Wahlbergilla missä kelloni korjautin. Alku tosin hiukan kangerteli kun minut vastaanottanut ihminen asennoitui varovasti ja varmisti useaan kertaan että ymmärrän työn tulevan kalliiksi ja aion kuitenkin jättää kellon huoltoon. Epäilin jokellossa olevan jotain hämminkiä tai sen olevan niin huonoa rihkamaa että korjaaminen olisi tyhmää. Oikeasti kyse olikin siitä että moni kuulemma jättää korjauttamisen sikseen kun kustannukset paljastuvat.

Tuleeko kiire? No hiljennä tahtia.

Aito yrittäjähän menee tietysti töihin vaikka pää kainalossa. Minäkin tein täyspitkän (eli 6 tuntia) työpäivän käytyäni aamulla viisaudenhampaanpoistossa. Operaatio ei sujunut kivuitta (sain 4-kertaisen annoksen puudutetta) ja olin järkyttynyt sekä pökerryksissä aloittaessani työt, joten otin tietoisesti erittäin rauhallisesti. Ja sain työt tehtyä normaalissa ajassa.

Havainto oli mielestäni erikoinen. Olen kuvitellut että toimimalla ripeästi saa nopeammin valmista. Olen tehnyt kokeita ilmiöllä nyt muutaman viikon ja hämmästys sen kun kasvaa. Mitä rauhallisemmin toimin, sitä nopeammin työt tulevat tehdyksi. Kaava tuntuu pätevän ainakin siivoustyön tekemiseen ja lasten kanssa olemiseen. Siivotessa logiikka saattaisi piillä siinä että rauhallisesti tehden tulee kerralla kunnollista jälkeä, eikä ole tarpeen paikkailla tai parannella. Tosin en muista aiemminkaan juuri joutuneeni paikkailemaan, mutta muutakaan selitystä en keksi.

Lasten kanssa hermostuminen ja kiireen tuntu tarttuu lapsiin, jotka heittäytyvät sitä hankalammiksi mitä vähemmän aikaa olisi käytettävissä. Sen sijaan rauhallinen käytös ja autuaan järkkymätön buddhamainen hymy nähtävästi hypnotisoi ainakin minun lapseni varsin tottelevaisiksi ja joustaviksi, ja esimerkiksi aikaiset päiväkotiin lähtemiset ovat perheessämme olleet ennätykselliset harmonisia ja sujuvia.

Suosittelen kaikille, kokeilkaa.

Biot pussiin

Uskottava se on kun kerran sanotaan. Jonkin aikaa vastaan hangoiteltuani olen nyt luopunut "biohajoavien" biojätepussien käytöstä.

Kodistamme on roskasäiliöille matkaa kolme kerrosta rappusia plus noin sata metriä pihatietä, ja olen ollut täysin vakuuttunut ettei paperinen pussi kestä hajoamatta tuota matkaa, ja että saan täten ennen pitkää keräillä pitkin rappua levinneitä perunankuoria, kahvinporoja ja yleistä moskaa.

Kouvolan seudun jätehuollon sivuilta löytyi näin näpsäkkä paperisen pussin taitteluohje, ja itseasiassa täytyy sanoa että olen sangen hämmästynyt siitä miten hyvin pussit toimivat. Eivät vety läpi (laitan pohjalle kuivikkeeksi esim. kanamunakennoja tai silputtua pizzalaatikkoa) vaan kestävät aivan kunnollisina perille saakka. Tuplavarmistuksena olen käyttänyt vielä valoverhosta ompelemaani hedelmäpussia, jonka sisällä kannan biojätepussin ulos. Pelko pussin hajoamisesta rappukäytävään on vielä olemassa, vaikka järki jo sanookin sen olevan turha.

Ainoa ongelma systeemissä on sanomalehtipaperin saatavuus. Meille ei tule Yrittäjäsanomien lisäksi muita isokokoisia sanomalehtiä, ja pihan lehtiroskiksesta ei voi lehtiä tonkia sillä pudotusta Molokin kitaan on useita metrejä. Yritän muistaa asian kyläillessäni, yleensä ihmiset eivät pane pahakseen jos vien mukanani pari vanhaa sanomalehteä.

Siivousmeditaatiota

Voin ilokseni kertoa että minäkuvani on asettunut tavallisiin uomiinsa enkä enää epäile olevani tyhmä vaikka nautin suorittavan työn tekemisestä. Tosin näyttää siltä ettei kyseessä ole myöskään normaalia suurempi luovuus vaan, yllätys yllätys, muoti-ilmiö mindfulness, josta en ikävä kyllä tiedä tai osaa sanoa mitään sen kummemmin. Ilmeisesti olen ollut koko elämäni ajan kova meditoimaan. Asia selvisi erään asiakkaan luona. Mainitsin suhtautuvani siivoamiseen meditatiivisesti ja saavuttavani helposti flow-tyyppisen työvireen. Asiakas oli oman työnsä puolesta perehtynyt meditaatioon ja luki minulle pätkän kirjasta jonka on kirjoittanut yhdysvaltalainen Jon Kabat-Zinn, joogan ja buddhalaisen meditaation herjoittaja ja Massachusettsin yliopiston stressiklinikan perustaja ja johtaja sekä ennaltaehkäisevän lääketieteen apulaisprofessori. Kirjan nimi on Olet jo perillä, ja katkelma on tällainen:

LIEDEN PUHDISTAMINEN MUSIIKIN TAHDISSA

Saatan samanaikaisesti unohtaa itseni ja löytää itseni keittiön liettä puhdistaessani. Se on loistava, joskin harvinainen tilaisuus tietoisen läsnäolon harjoittamiseen. koska en tee sitä säännöllisesti, se on aikamoinen haaste sitten kun ryhdyn toimeen, ja on olemassa erilaisia puhtauden tasoja joita tavoitella. Leikittelen ajatuksella, että saatuani työn päätökseen liesi näyttäisi aivan tuliterältä.

Käytän hankaussientä, joka on tarpeeksi karkeaa tekoa, jotta se puhdistusaineena käyttämäni soodan avulla irrottaa kiinnipalaneet ruuantähteet, mutta ei kuitenkaan niin karkea, että vahingoittaisi lieden pintaa. Irrotan lieden kaikki osaset liesilevyjä ja säädinnuppeja myöten ja annan niiden liota tiskialtaassa käydäkseni niiden kimppuun viimeiseksi. Sitten hankaan lieden koko pinnan viimeistä neliösenttiä myöten käyttäen välillä pyöriviä liikkeitä, välillä edestakaisia. Kaikki riippuu siitä, minkä tyyppistä ja missä kohdin tahmainen likakerros on. Käytän pyöriviä liikkeitä ja sitten taas edestakaisia tuntien liikkeet koko kehollani, enkä enää yritä puhdistaa liettä niin että se näyttäisi hyvältä, vaan vain hankaan ja liikun, katselen ja tarkkailen, kun tilanne muuttuu silmieni edessä. Lopuksi pyyhin pinnat kostealla rievulla.

Toisinaan musiikki tuo oman lisänsä tähän tilanteeseen. Toisinaan hiljaisuus tuntuu miellyttävämmältä. Eräänä lauantai-aamuna, kun tilaisuus lieden puhdistamiseen tuli, Bobby McFerrinin levy oli soimassa. Niinpä puhdistuksesta tulikin tanssia, kun äänet, rytmit, laulu ja kehoni liikkeet yhtyivät ja sekoittuivat toisiinsa; äänet avautuivat liikkeeksi, käsivarteni tulvi aistimuksia, sormeni painalsivat hankaussientä juuri sopivan kovaa, kiinnipalaneiden ruuantähteiden muodostamat kuviot muuttuivat pikkuhiljaa ja hävisivät. Kaikki tapahtui musiikin tahdissa; kaikki oli yhtä suurta nykyhetken tanssia, nykyhetkestä iloitsemista. Ja lopputuloksena oli puhdas liesi. Sisältäni kuului vielä pieni ääni, joka tavanomaiseen tapaan vaati tunnustusta tämänkaltaisista asioista ("Näethän miten puhtaaksi sain lieden?") ja halusi hyväksyntää ("Enkö tehnytkin hyvää työtä?"), mutta vaimeni pian suuremman ymmärryksen edessä siitä, mitä oli tapahtunut.

Tietoisuuden näkökulmasta katsottuna en voi sanoa, että "minä" puhdistin lieden. Kyse oli pikemminkin siitä, että liesi puhdisti itse itsensä Bobby McFerrinin musiikin, hankaussienen, soodan ja sienen avustuksella kuuman veden ja jatkuvan nykyhetkien virran toimiessa vierailevina tähtinä.

Tervetuloa töihin minun yritykseeni Jon Kabat-Zinn! Tekstisi perusteella kuulostat ihan oikealta siivoojalta, ja minä tarvitsen mahdollisesti pian työntekijän. Rakas puolisoni tosin ehdotti että työntekijän palkkaamisen sijaan voisin alkaa myydä erityisiä minfulness-siivousmeditaatiokursseja. Kiinnostuneet kyselkää ;)

Luovuus työssä

Sattuneesta syystä olen ajatellut viime aikoina paljon työtä, omaani ja ylipäätään. Teen siivoustyötä ja yllättävänkin usein törmään ihmisiin jotka eivät voisi kuvitella itse toimivansa niin epä-luovalla alalla, "vaikka olishan se toisaalta kätevää aamulla heittää aivot pukukaapin naulaan ja tehdä vaan hommat sen kummemmin ajattelematta."

En osaa päättää miten suhtautuisin aivot narikkaan-kommentteihin, sillä omasta mielestäni ajattelen paljon työpäivän aikana ja itse työ on minusta loppumattoman mielenkiintoista. Tämä hämmennys käy hiukan jo minäkuvani päälle, sillä en tiedä olenko tavallista tyhmempi vaiko tavallista luovempi.

Tässä kohtaa tulee mieleen eräs keskustelu yli kymmenen vuoden takaa, kun olin kesätyöläisenä varaosavarastossa ja ystäväni Kristian näytteli kesäteatterissa. Viettäessämme letkeää kesäiltaa yhdessä äitiemme kanssa kehotti jompikumpi äideistä meitä nuorison edustajia kertomaan minkälaisia kesätyömme oikeastaan olivat. Vastasimme kutakuinkin näin:

Kristian: "Nooo... Emmätiä, siis no, mää oon näytellyt joo... Ei siinä sen ihmeempää, mä oon siinä ja näyttelen, yhdessä kohtaa huudan että lääkintämies."

Aino-Maija: "Uuu, olipa hyvä että tulit kysyneeksi sillä mulla on ollut mahtava viikko, mä olen pakannut hellankahvoja! Siihen muuten kuuluu aika monta työvaihetta mitä ei tule ikinä miettineeksi, nimittäin ensin kootaan ne kahvat sellaisesta putkesta ja kahdesta päätypalasta, sitten kääräistään sen putken ympärille ruuvipussi missä on sen kahvan kiinnitysruuvit, sitten se laitetaan sellaisen käärepaperipinon päälle, tai se on tarvinnu eka toki hakea siihen omalle pöydälle se käärepaperi, ne muuten on kivoja katsella kun niissä on hienot värit, ja myös laittaa ne ruuvit sinne pussiin. Muut siellä pussittaa ruuveja sitä mukaa kun niitä tarvii mutta mää teen etukäteen hirveen satsin valmiita pusseja, itse asiassa oon pussittanu muitakin ruuveja hirveet määrät valmiiksi ja varastotyypit on ollu ihan että morjens! No joo sitten se kahva ja ruuvipussi kääritään mahdollisimman tiukkaan ja siististi siihen paperiin, sillain niinkun croissantti kääritään että se vähän niinkun kapenee se kääre loppua kohden muttei nyt niin paljon kuin croissantti, siihen tyyliin vain, ja sitten kun niitä on ostoskärryllinen niitä paketteja niin ne viedään sillä kärryllä varastoon sellaiseeen arkkupakastimen kokoiseen pahvilaatikkoon. Ja vähäks on kuulkaas ihanaa kun myöhemmin kerätään tilauksen mukaan kamppeita asiakkaalle sieltä varastosta niin aina kun menee hellankahvoja niin ne on niitä omia ihanasti tiukkaan pakettiin käärittyjä prikulleen toistensa kaltaisia jumalauta sataprosenttisen priima-kahvoja!"

Tämän olen linkittänyt aiemminkin mutta linkitän taas. Ajatelkaas mistä olisimme jääneet paitsi jos Moose olisi ravintolan keittiössä tiskatessaan tyytynyt kasvattamaan k*rpää otsalleen ja manailemaan työn yksitoikkoisuutta ja mielikuvituksettomuutta. Toisaalta suorittavan työn ja hanttihommien ilo ja mielekkyys on uskoakseni mahdollista löytää myös aivan kyseisestä työstä itsestään, ilman että oivallus leviää sen suurempiin kuvioihin.

En ajattele että työelämän voisi ikäänkuin yksilötasolla tuosta noin mielikuvitella hyväksi, jos työehdot ovat paskat tai työympäristö ongelmainen. Sen sijaan väitän että epä-luova työ ei tylsistytä tekijäänsä jos luovuus ja työn ilo löytyy tekijästä itsestään.

Tarkennusta tavoitteisiin

Lupailin aiemmin vähentää ympäriinsä säntäilyä ja keskittyä asiaan kerrallaan. Aavistelinkin että ajatuksessa oli jotain hämärää, onneksi teidän kommenttinne loivat valoa asiaan.

Luettuani oman tekstini uudelleen tajuan etten edes halua keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaan yhteen tai useampaan ihmiseen. Paino paremminkin sanalla keskittyä.

Multitaskaaminen (suomeksi ilmeisesti moniajo, kumpi nyt sitten kuulostaa hölmömmältä..) on tosiaan minunkin vahvuuteni sekä kotona että töissä, ja mikäs sen fiksumpaa kuin järjestää tehtävät työt siistiin nippuun limittäin ja lomittain niin että niiden parissa kuluu mielellään mahdollisimman vähän aikaa, ja lopun päivää saa olla ja möllöttää kuin se kuuluisa ellun kana.

Mikäs siinä jos kaipaan jumppani kylkeen vähän lukemista tai tykkään mankeloida samalla kun imuroin, mutta hakoteillä ollaan jos ystävän kanssa kahvitellessa kaipailen lisäksi vähintään sukankudinta, tai jos lasten kanssa leikkiessä keksin viilaavani kynteni ja soittavani parit puhelut siinä sivussa.

Onneksi tämä asia selkeni. Suhteeni mankeliin (hyvin lämmin sellainen itseasiassa) tuskin kärsii jos touhuan muuta enkä keskity ihailemaan lakanan kieppumista siellä, mutta suhteeni lapsiin ja toki muihinkin ihmisiin, mutta ensisijaisesti lapsiin koska he ovat ensisijaisia ihmisiäni, kyllä kärsii jos aina optimoin ajankäyttöä ja kehittelen jotain hyödyllisempää tekemistä enkä tajua olla rauhassa paikallani.

Yhden pysähdyksen taktiikalla

Luin taannoin muistaakseni Vihreän langan keskustelupalstalta mukavan ja yksinkertaisen vinkin sähkönsäästöön keittiössä. Ns. yhden pysähdyksen taktiikka toimii niin, että ruoka-aineita pakastettaessa käytetään ne ensin jääkaapissa, ja samoin sulatetaan pakasteet jääkaapissa eikä huoneenlämmössä (eikä mikrossa tai paistinpannulla kuten meillä on tapana).

Pakastimeen menevien suhteen taktiikka toimii meillä aivan kiitettävästi, mutta toiseen suuntaan huonommin. Etukäteissuunnittelu auttaisi asiaa. Sähkönsäästön perään on turha haikailla enää siinä vaiheessa kun muffinsseja täytyy tehdä nyt nyt NYT ja marjasose on umpijäässä.

Uusi vuosi, vähemmän häsläystä

Hyvää uutta vuotta meille kaikille! Seuraavanlaisista lupauksista pidän kiinni tulevena vuonna ja mikä jottei myös sitä seuraavina:

• Lyhennän reippaasti noin 8000 euron velkarypästä, jonka muodostavat minun ja puolisoni opintolainojen jämät, luottokorttivelat ja muut pienemmät lainat. Tavoitteenani on olla viidessä vuodessä velaton (poislukien asuntolaina).
  
• Tänä vuonna taloudessamme syntyi 80 muovikassillista sekajätettä, ensi vuodelle tavoite on ainakin 10 pussia vähemmän.
• Syömme terveellisempää ruokaa. Hyvää inspiraatiota tähän olen saanut Michael Pollanin kirjasta Oikean ruoan puolesta, jota suosittelen kaikille todella lämpimästi. Viime vuonna meinasin mennä hiukan sekaisin erilaisten ruokavaliovaihtoehtojen paremmuutta pähkäillessäni, mutta yksinkertaisinta lienee syödä Pollanin sanoin ruokaa. Sopivasti. Lähinnä kasviksia.

Nämä ovat lähinnä hauskoja projekteja, joten lisään joukkoon vielä aivan oikean haasteen. Aion yrittää opetella keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Mainitsin asiasta puolisolle, joka innostui tarinoimaan ystävänsä papasta, joka ilmeisesti oli melkoinen velho metallintyöstön saralla. Papalla oli tapana keskittyä totaalisesti käsillä olevaan työhön, poltella puhumattomana tupakkaa kunnes täydellinen suunnitelma oli kehkeytynyt, sitten käydä käsiksi työhön ja tehdä kertakaikkiaan täydellistä jälkeä. Kertomus ärsytti minua ja huomautin puolisolle että tällä papalla luultavasti oli taloudessaan joku mummo, joka huolehti arjen miljoona juoksevaa askaretta, joi aamukahvia tiskatessaan ja sitä rataa.

Olen oikeasti melko vakuuttunut siitä, että yhteen asiaan keskittyminen ei tule toimimaan. Jos en voi samanaikaisesti imettää lasta, lukea lehteä ja tehdä vatsalihasjumppaa, niin selvästi ainakin jumppa jää tekemättä. Kuka nyt sinänsä viitsii ryhtyä jumppailemaan, jotain luettavaa vähintään on oltava!

Toisaalta, jos istuisin lasteni kanssa rauhassa iltapalalla se sijaan että lajittelen kylppärissä (josta ovi keittiöön, eli periaatteessa olen läsnä) seuraavan päivän pyykkiä ja pesen ohimennen vessaa, olisiko todennäköisempää että lasten iltapalahetki olisi rauhallisempi ja mukavampi ja lattialla kentien muutama desi vähemmän mysliä sen jälkeen? Tosin toisaalta toisaalta, koska ne pyykit sitten tulevat lajitelluiksi?

Todellisuudessa en pörrää jatkuvasti ympäriinsä puuhaamassa, vaan jumittelen esimerkiksi netissä etsimässä mitä hyvänsä kiinnostavaa, jota harvemmin kuitenkaan löydän. Ehkä siinä olisi oikea hetki pyykin sortteeraamiseen?

Tunteeni ovat sekavat, ja kieltämättä ajatus hetkeen rauhoittumisesta ahdistaa lievästi (ehkä jonkun pienen käsityön saa ottaa mukaan sinne iltapalapöytään?), mutta haitanneeko tuo jos kokeilee... Aavistelen kyllä, ja olen kuullut kerrottavan, että rauhallisempi läsnäolo hetkessä olisi hyvä asia, vaikka käytännön toteustus vielä tuntuu nihkeältä.

Lupaan tehdä parhaani koko vuoden ajan ja opetella keskittymään käsillä olevaan asiaan ja hetkeen ilman haikailua toisaalle.