keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Kiiltoa pintaan

Vapautuminen maailman vaatimuksista etenee, muttei sentään niin vauhdikkaasti etteivätkö länsimaiset kauneusihanteet millään muotoa vaikuttaisi allekirjoittaneeseen. Taannoin joku ihminen tuli ottamaan minusta kuvaa jotakin tarkoitusta varten, ja edellisenä iltana iski paniikki kun tajusin että "laiminlyöty" (huom, puunaan naamaani ja kroppaani noin 300% enemmän kuin rakas puoliso, joka on mies, ja silti jotenkin ovelasti tuntuu että laiminlyön itseäni. Puolisolle riittää, koska hän on mies, ettei haise aivan ruokottomalle ja kasva hillittömästi karvaa) ulkonäköni saattaa antaa kuvassa minusta tai yrityksestäni huonon kuvan. Arvelin että ihon kuoriminen kirkastaisi olemusta, mutta toisaalta olin liian laiska lähteakseni hankkimaan kuorintavoidetta.

Aivopoimujen syvyyksistä nousi mielikuva että olin joskun lukenut/kuullut jonkun kauhistelevan tuttunsa pihiyttä, tämä kun käytti naamansa kiillottamiseen käytettyjä kahvinporoja. Näitähän meiltäkin aina löytyy kahvinkeittimen yhteydestä, ja kokeiltuani olen sitä mieltä että toimivat kutakuinkin mahtavasti niin kasvojen kuin loppuihmisen puleeramiseen. Ilmaistakin on. Ja siinä mielessä parempi systeemi kuin aiemmin kokeilemani kookosöljy-sokeriseos, että kylppärin lattia ei jää rasvaisen kelmeäksi jos kuorimisen tekee suihkun yhteydessä.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Rooliin ja roolista pois

On jännittävää antaa itselleen lupa rehottaa. Olen lievästi asperger-tyyppinen ihminen ja siitä ynnä muista syistä olen tuntenut tietynlaista "toiseutta" niin kauan kuin muistan. Ja koittanut parhaani mukaan sulautua joukkoon. Päiväkodissa opettelin pidättämään naurua ja pitämään pokkaa kun huomasin että asiat, jotka naurattivat minua, olivat sellaisia joille lapsen ollut sopivaa nauraa. Aikuisena menen helposti rooliin ja mukaudun kulloisenkin seurani mukaiseksi, en ehkä suorastaan teeskentelyyn asti, mutta korostaen tiettyjä piirteitä tietyssä seurassa ja toisia toisessa.

Periaatteessa olen toki ajatellut että minulla on sama oikeus vaikkapa sotkuisuuteeni kuin hyvin pedantilla ihmisellä on järjestelmällisyyteensä, mutta käytännössä lähden helposti skarppaamaan olemistani ja mukautumaan niin että vaikuttaisin samantyyppiseltä kuin järjestelmällinen kanssaihmiseni. Paitsi ihan viime aikoina. Pienenkin oman yrityksen pyörittäminen on aikaa energiaaviepää hommaa, ja saattaa olla etten ole jaksanut sen päälle enää pingottaa vapaalla. Tietysti kyse saattaa olla myös aikuisuudesta tai itsetuntemuksen kehittymisesta tms. Olkoon mitä hyvänsä, mutta elämä on muuttunut helpommaksi.

Järjestin kaverisynttärit lapsille. Lykkäsin asiaa pitkään ja yritin jopa uskotella lapsille että synttärit olivat siinä kun veimme päiväkotiin karkkipussit ja keksejä. Ei mennyt läpi. Tajusin että ahdistuksesta ja tuskantunnosta huolimatta minun on pakko kutsua lapsia meille kotiin. Stressikertoimen noustua kohtuullisiin lukemiin havahtuin yhtäkkiä siihen, että ahdistus ei niinkään johtunut juhlista sinänsä, vaan kaikesta ylimääräisestä, jonka mielessäni niihin yhdistin. Asioista kuten lasten leikittäminen, aarteenetsinnän järjestäminen, pikkulahjojen hankkiminen vieraille ynnä muu hilpe, jota lastenkutsuihin nähtävästi liittyy (voin tunnustaa että mieluummin kestän rakkaiden lasteni surun siitä että heillä ei ole syntymäpäiviä, kuin järjestän yhtään aarteenetsintää). Muistin että lapsena minulle järjestettiin aivan mukavia syntymäpäiviä, ilman mitään hilpettä, ilman aarteenetsintää ja ilman aikuisia leikittämässä lapsia.

Ja näin homma hoidettiin meilläkin. Kutsuimme vieraaksi naapureita (onneksi meillä on melko rentoja sellaisia), siivosimme, lapset koristivat paikkoja serpentiinillä ja ilmapalloilla, leivoin paria laatua suolaista ja makeaa, availin ovea ja kaadoin kahvia. Ja olin hyvin hyvin helpottunut. Tosin on mahdollista että vaikutin huonolta emännältä (allergioita ja erityisruokavalioita ei oltu muistettu huomioida mitenkään, ei myöskään pyytää vieraita ilmoittamaan tulostaan) ja huonolta äidiltä (oli 28 astetta hellettä ja esikoinen pukeutui omatoimisesti mielestään kauneimpaan juhlavaatteeseensa eli pitkähihaiseen paksuun plyysimekkoon sekä paksuihin trikoopöksyihin ja hikoili pää punaisena koko päivän), mutta nytpä annoin häpeän ja ylimitoitetun itsereflekion luiskahtaa päältäni kuin teflonpinnalta.

Esikoinen katseli taannoin bussin ikkunasta ulos ja lausahti minulle odottamatta että "äiti, ei sun tarvi olla mikään normaali ihminen, sä oot mikä sä oot!", ja tämä ajatus olkoon johtotähtenäni elämässä. Iloitsen jatkossakin toisten ihmisten toisenlaisuudesta (ja jämäkästi organisoidusta juhlista) mutta minulta irtoaa tasan se mitä irtoaa ja mä oon mikä mä oon.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Kohta se alkaa

Ihmiset ovat hiljalleen alkaneet valua talvipesistään pihaan notkumaan. Vapun aattona ajattelimme virallisesti aloittaa pihakauden järjestämällä lasten vappuriehan omassa pihassa. Viime kesänä pihassamme pidettiin useammatkin hauskat kekkerit. Pihajuhlien järjestäminen on yksinkertaista, tässä ohjeet kohta kohdalta:
  • Rupattele ihmisten kanssa mahdollisista kemuista, teemasta, ajankohdasta ynnä muusta.
  • Kaivakaa kalenterit esiin ja valitkaa päivä joka sopii läsnäolijoille.
  • Kun tapaatte ihmisiä, kertokaa että pihassa on bileet valittuna päivänä ja että mukaan saa ottaa käsin syötävää tarjottavaa. Laittakaa tieto myös facebookiin jos olette siellä (minä en ole).
  • Jos pihassa on paljon lapsia, voi heille järjestää vaikka onginnan. Onnistuu helposti niin että jokaista osallistujaa kohden hänen vanhempansa tuovat pienen (oikeasti pienen) ongintapalkinnon, jotka pannaan pussiin. Pihaan viritetään kangas, matto, tms. jonka takana joku aikuinen kykkii pujauttamassa pussista palkintoja lasten onkeen. Onki muodostuu kätevästi mistä hyvänsä kepakosta, narusta ja pienestä ämpäristä.
  • Pikkuinen pallogrilli mahtunee johonkin talon yhteisiin tiloihin ja on helppo kantaa pihaan tarpeen mukaan. edullinenkin sellainen on, ja tuskin houkuttaa pitkäkyntisiä vaikka jätettäisiin yöksi ulos jäähtymään.
  • Grilliosaston lisäksi syötävät järjestynevät kuin itsestään. On mukava panostaa yhteen lajiin, kun tietää ettei ole yksin vastuussa ruokahuollosta, ja yllättäen pienistä puroista kasvaa hillitön juhlapöytä. Yhteisen grillin lisäksi kannattaa harkita yhteistä isoa termoskannua, jotta aikuiset pysyvät vireinä. Ajattelin panostaa alkavana kesänä tällaiseen, ja ottaa sen mukaan pihaan myös ihan tavallisina kesäpäivinä.
  • Simsalabim: Juhlat ovat kokolailla kasassa. aikuisille riittää ohjelmaksi yleensä silkka hengailu, lapset tuppavat viihdyttämään itseään. Jos pihassa on sopivasti asfalttia tahi laattaa, voi mukaan ottaa katuliidut (ämpärillinen maksaa noin 2 euroa marketissa). Lasten (ja aikuisten, katuliidut ovat oikeasti aika houkuttelevat) piirrustuksia voi ohikulkiessaan ihailla vielä seuraavina päivinä.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Helpompi mikronputsaus

Mikroaaltouunin putsaamiseen on vaikea ruveta, mutta lupaan ja vannon että tällä ohjeella kaikki sujuu helposti ja kivuttomasti (sitä voisi myös opetella käyttämään mikrokupua, mutta en minä ainakaan jaksa, se on jotenkin niin tylsää veivata sitä edestakaisin):

  • Laita mikronkestävässä mukissa tahi kupissa vettä mikroon ja anna käydä täydellä teholla noin kolme minuuttia niin, että vesi varmasti kiehuu reippaasti. Anna olla hetki.
  • Ota kuppi mikrosta ja laita sinne teepussi. Laita mikron ovi kiinni.
  • Anna mikron muhia vielä sen aikaa kun juot teen ja valmistaudut henkisesti koitokseen.
  • Ota mikrosta ulos lasialunen yms. irtonaiset osat.
  • Ota puhdas mikrokuituliina, kastele se ja purista mahdollisimman kuivaksi. Pyyhi mikro ensin ulkopinnoilta ja sitten sisäpinnoilta. Toista kunnes tulos miellyttää sinua. Pyyhi sitten irto-osat ja pane ne takaisin paikoilleen.
  • Huomaa ettei se ollutkaan niin kamalaa, ei ainakaan niin kamalaa että kannattaisi opetella mikrokuvun käyttö jos et vielä ole oppinut.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Valoa ikkunassa

No löytyyköhän tästä jotain syvällisempää symboliikkaa:

Minulla on ns. aina ollut tapana kotipihaan tullessa hakea katseella omat ikkunat ja tarkistaa ettei meillä pala. Pimeät ikkunat ovat aina olleet helpotus ja iloinen yllätys. Nyt tajusin etten tee enää niin, vaan käännän päätä ihan toiseen suuntaan. Katson onko naapuri kotona. Valo ikkunassa kertoo etten ole täällä yksin.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Koskaan en muuttua saa

Käyskentelin kerran nuorena ihmisenä (n. 17v) erään tamperelaisen design-tavaraa myyvän liikkeen ikkunan ohi ja silmiini sattui maailman kaunein lamppu. En ollut aiemmin ollut nimenomaan design(mitä se sitten meinaakaan)-esineiden ystävä, mutta sillä hetkellä aloin aavistella olevani, sillä lamppu, jonka hinta ylitti kuukausituloni, oli pakko saada. Sainkin, 18-vuotislahjaksi ihanalta isäpapaltani. Lamppu on ollut aarteeni, ja olen elämäni muutoissa pakannut sen aivan erityisen huolellisesti ekstrapehmusteisiin. Kodeissani se on ollut esillä näkyvillä paikoilla.

Paitsi uudessa kodissa. Jotenkin se sujahti puoliksi piiloon pelargonian ja verhon väliin, ja näytti siellä salakähmäiseltä ja hölmöltä. Yleensä se lymyili piilossaan pimeänä. Kaavailin sille uutta paikkaa, ajattelin että pelargoniat ja verho sekä koko ikkunalauta näyttäisi väljemmältä ja raikkaammalta jos lamppu olisi muualla. Kunnes tulin myöntäneeksi itselleni ja sanoneeni äänen puolisolle että oikeastaan enää välitä koko lampusta, enkä keksi sille mitään mukavaa paikkaa koko asunnossa. Puoliso, avuliaana kuten aina, sanoi ettei ole ikinä ymmärtänyt mitä hienoa lampussani oli alunperinkään.

Huomasin että olin tehnyt juuri niinkuin monet muutkin tavaroissaan roikkuvat, ja kehittänyt pienen lampun ympärille kokonaista mytologiaa lähestyvän ajatusrakennelman. Alkaen tietysti siitä hullaantumisen tunteesta näyteikkunalla ja siitä että kyseessä oli lahja isältä. Ja siitä että lampun saamisen ja omistamisen myötä minusta piti tulla designtietoinen ja tyylikäs ihminen.

Olen pahoillani 18-vuotias minä, olen nyt aikuisena jotain ihan muuta, ja myin viime viikolla lampun kympillä naapurille. Ikkunalauta näyttää selkeämmältä, sain kympin puhdasta voittoa ja naapurin hymy oli näkemisen arvoinen.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Lahjapulma ratkaistu

Isompi lapseni on sen ikäinen että kutsuja kaverisynttäreille on alkanut säännöllisesti tipahdella. Mukavaa tietysti että lapsella on kavereita ja että hän on normaalisti ryhmänsä riennoissa mukana. Aikuiselle (minulle, tarkemmin sanoen) lasten kaverisynttärit ovat kauhistus niihin liittyvän rihkaman ja krääsän vuoksi. Paitsi että sankarille hankitaan jotain pientä ja halpaa, myös vieraille on nykyään tapana antaa omat pienet lahjat, ja näin lapsiperheiden kodit hiljalleen täyttyvät lasten pikkutavaroista. Vaikka kuinka koitan arvostaa ja vaalia lasten vilpitöntä iloa lahjan antamisen ja saamisen hetkellä, mielessäni painaa kuitenkin enemmän aikuisten hankaluudet liittyen näiden lahjojen hankkimiseen ja säilyttämiseen /hävittämiseen. Ja valmistamiseen myös.

Lapsi on menossa sunnuntaina taas synttäreille. Purin tuskaani lahja-asiaan liittyen naapurilleni ja ystävälleni, joka totuttuun tapaan tarjosi ongelmaan täydellisen ratkaisun: "Osta sille kertakäyttökamera."

Kertakäyttökameran voi huoletta antaa lapsen käyttöön. Lapsi saa lupia kyselemättä kuvata juuri omia mielenkiinnon kohteitaan. Kameran tarjoama hupi kestää tasan niin kauan kuin lahjojen tarjoama hupi yleensäkin, mutta tässä tapauksessa niin on tarkoituskin. Kuvien kehittämisestä toisaalta aiheutuu taas aikuisille rahanmenoa, vastapainoksi saa harvinaisen mahdollisuuden nähdä maailmaa lapsen näkövinkkelistä. Meillä harrastettiin aiemmin sallivaa kasvatusta ja annettiin lasten käyttää oikeaa aikuisten kameraa, kunnes kamera hajosi ja siirryimme vähemmän sallivaan tyyliin. Räpsityt kuvat kertoivat kuitenkin omaa hauskaa ja paikoitellen riipaisevaa kieltään lapsen elämästä. Harmillisen monessa otoksessa komeili tietokoneella istuvan aikuisen selkä, hauskemmissa kuvissa lapsen omat varpaat milloin lattiaa, milloin kattoa vasten, pikkusiskon hymy, pikkusiskon peppu, ilmapalloja riviin asetettuna keittiön pöydällä, ynnä muuta.

Kertakäyttökameran päällimmäisin huono puoli on tietysti se kertakäyttöisyys. Prismasta mukaan poimimani malli tosin lupaa että "LeBox Camera will be reused or recycled", mitä se nyt tarkalleen ottaen tarkoittaakaan. Toivon että 6 vuotta täyttävä syntymäpäiväsankari pitää lahjastaan. Toivon että myös tulevat synttärisankarit innostuvat kuvaamisesta, sillä aion ratkaista kertakäyttökameroilla kaikki tulevaisuuden lahjapulmat, ainakin kun on kyse syntymäpäivälahjasta ja saajan ikä noin 3-10 vuotta. Itse asiassa suunnittelen ostavani ison laatikollisen kameroita komeroon odottamaan tarvetta, näin vältyn jopa stressaavalta kaupassakäynniltä.

Muistan joskus lukeneeni hauskan vinkin myös häiden järjestäjälle. Hääjuhlaan kehotettiin varaamaan oma kertakäyttökamera jokaiselle lapsivieraalle. Juhla sujuu mahdollisesti lastenkin kannalta rattoisammin kun on omaa mielenkiintoista puuhaa, ja bonuksena hääpari saa vielä yhden albumillisen aikuisten perusposeeraus-kuvista poikkeavia otoksia.