maanantai 25. tammikuuta 2010

Luovuus työssä

Sattuneesta syystä olen ajatellut viime aikoina paljon työtä, omaani ja ylipäätään. Teen siivoustyötä ja yllättävänkin usein törmään ihmisiin jotka eivät voisi kuvitella itse toimivansa niin epä-luovalla alalla, "vaikka olishan se toisaalta kätevää aamulla heittää aivot pukukaapin naulaan ja tehdä vaan hommat sen kummemmin ajattelematta."

En osaa päättää miten suhtautuisin aivot narikkaan-kommentteihin, sillä omasta mielestäni ajattelen paljon työpäivän aikana ja itse työ on minusta loppumattoman mielenkiintoista. Tämä hämmennys käy hiukan jo minäkuvani päälle, sillä en tiedä olenko tavallista tyhmempi vaiko tavallista luovempi.

Tässä kohtaa tulee mieleen eräs keskustelu yli kymmenen vuoden takaa, kun olin kesätyöläisenä varaosavarastossa ja ystäväni Kristian näytteli kesäteatterissa. Viettäessämme letkeää kesäiltaa yhdessä äitiemme kanssa kehotti jompikumpi äideistä meitä nuorison edustajia kertomaan minkälaisia kesätyömme oikeastaan olivat. Vastasimme kutakuinkin näin:

Kristian: "Nooo... Emmätiä, siis no, mää oon näytellyt joo... Ei siinä sen ihmeempää, mä oon siinä ja näyttelen, yhdessä kohtaa huudan että lääkintämies."

Aino-Maija: "Uuu, olipa hyvä että tulit kysyneeksi sillä mulla on ollut mahtava viikko, mä olen pakannut hellankahvoja! Siihen muuten kuuluu aika monta työvaihetta mitä ei tule ikinä miettineeksi, nimittäin ensin kootaan ne kahvat sellaisesta putkesta ja kahdesta päätypalasta, sitten kääräistään sen putken ympärille ruuvipussi missä on sen kahvan kiinnitysruuvit, sitten se laitetaan sellaisen käärepaperipinon päälle, tai se on tarvinnu eka toki hakea siihen omalle pöydälle se käärepaperi, ne muuten on kivoja katsella kun niissä on hienot värit, ja myös laittaa ne ruuvit sinne pussiin. Muut siellä pussittaa ruuveja sitä mukaa kun niitä tarvii mutta mää teen etukäteen hirveen satsin valmiita pusseja, itse asiassa oon pussittanu muitakin ruuveja hirveet määrät valmiiksi ja varastotyypit on ollu ihan että morjens! No joo sitten se kahva ja ruuvipussi kääritään mahdollisimman tiukkaan ja siististi siihen paperiin, sillain niinkun croissantti kääritään että se vähän niinkun kapenee se kääre loppua kohden muttei nyt niin paljon kuin croissantti, siihen tyyliin vain, ja sitten kun niitä on ostoskärryllinen niitä paketteja niin ne viedään sillä kärryllä varastoon sellaiseeen arkkupakastimen kokoiseen pahvilaatikkoon. Ja vähäks on kuulkaas ihanaa kun myöhemmin kerätään tilauksen mukaan kamppeita asiakkaalle sieltä varastosta niin aina kun menee hellankahvoja niin ne on niitä omia ihanasti tiukkaan pakettiin käärittyjä prikulleen toistensa kaltaisia jumalauta sataprosenttisen priima-kahvoja!"

Tämän olen linkittänyt aiemminkin mutta linkitän taas. Ajatelkaas mistä olisimme jääneet paitsi jos Moose olisi ravintolan keittiössä tiskatessaan tyytynyt kasvattamaan k*rpää otsalleen ja manailemaan työn yksitoikkoisuutta ja mielikuvituksettomuutta. Toisaalta suorittavan työn ja hanttihommien ilo ja mielekkyys on uskoakseni mahdollista löytää myös aivan kyseisestä työstä itsestään, ilman että oivallus leviää sen suurempiin kuvioihin.

En ajattele että työelämän voisi ikäänkuin yksilötasolla tuosta noin mielikuvitella hyväksi, jos työehdot ovat paskat tai työympäristö ongelmainen. Sen sijaan väitän että epä-luova työ ei tylsistytä tekijäänsä jos luovuus ja työn ilo löytyy tekijästä itsestään.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Tarkennusta tavoitteisiin

Lupailin aiemmin vähentää ympäriinsä säntäilyä ja keskittyä asiaan kerrallaan. Aavistelinkin että ajatuksessa oli jotain hämärää, onneksi teidän kommenttinne loivat valoa asiaan.

Luettuani oman tekstini uudelleen tajuan etten edes halua keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaan yhteen tai useampaan ihmiseen. Paino paremminkin sanalla keskittyä.

Multitaskaaminen (suomeksi ilmeisesti moniajo, kumpi nyt sitten kuulostaa hölmömmältä..) on tosiaan minunkin vahvuuteni sekä kotona että töissä, ja mikäs sen fiksumpaa kuin järjestää tehtävät työt siistiin nippuun limittäin ja lomittain niin että niiden parissa kuluu mielellään mahdollisimman vähän aikaa, ja lopun päivää saa olla ja möllöttää kuin se kuuluisa ellun kana.

Mikäs siinä jos kaipaan jumppani kylkeen vähän lukemista tai tykkään mankeloida samalla kun imuroin, mutta hakoteillä ollaan jos ystävän kanssa kahvitellessa kaipailen lisäksi vähintään sukankudinta, tai jos lasten kanssa leikkiessä keksin viilaavani kynteni ja soittavani parit puhelut siinä sivussa.

Onneksi tämä asia selkeni. Suhteeni mankeliin (hyvin lämmin sellainen itseasiassa) tuskin kärsii jos touhuan muuta enkä keskity ihailemaan lakanan kieppumista siellä, mutta suhteeni lapsiin ja toki muihinkin ihmisiin, mutta ensisijaisesti lapsiin koska he ovat ensisijaisia ihmisiäni, kyllä kärsii jos aina optimoin ajankäyttöä ja kehittelen jotain hyödyllisempää tekemistä enkä tajua olla rauhassa paikallani.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Yhden pysähdyksen taktiikalla

Luin taannoin muistaakseni Vihreän langan keskustelupalstalta mukavan ja yksinkertaisen vinkin sähkönsäästöön keittiössä. Ns. yhden pysähdyksen taktiikka toimii niin, että ruoka-aineita pakastettaessa käytetään ne ensin jääkaapissa, ja samoin sulatetaan pakasteet jääkaapissa eikä huoneenlämmössä (eikä mikrossa tai paistinpannulla kuten meillä on tapana).

Pakastimeen menevien suhteen taktiikka toimii meillä aivan kiitettävästi, mutta toiseen suuntaan huonommin. Etukäteissuunnittelu auttaisi asiaa. Sähkönsäästön perään on turha haikailla enää siinä vaiheessa kun muffinsseja täytyy tehdä nyt nyt NYT ja marjasose on umpijäässä.

lauantai 2. tammikuuta 2010

Uusi vuosi, vähemmän häsläystä

Hyvää uutta vuotta meille kaikille! Seuraavanlaisista lupauksista pidän kiinni tulevena vuonna ja mikä jottei myös sitä seuraavina:

  • Lyhennän reippaasti noin 8000 euron velkarypästä, jonka muodostavat minun ja puolisoni opintolainojen jämät, luottokorttivelat ja muut pienemmät lainat. Tavoitteenani on olla viidessä vuodessä velaton (poislukien asuntolaina).
  • Tänä vuonna taloudessamme syntyi 80 muovikassillista sekajätettä, ensi vuodelle tavoite on ainakin 10 pussia vähemmän.
  • Syömme terveellisempää ruokaa. Hyvää inspiraatiota tähän olen saanut Michael Pollanin kirjasta Oikean ruoan puolesta, jota suosittelen kaikille todella lämpimästi. Viime vuonna meinasin mennä hiukan sekaisin erilaisten ruokavaliovaihtoehtojen paremmuutta pähkäillessäni, mutta yksinkertaisinta lienee syödä Pollanin sanoin ruokaa. Sopivasti. Lähinnä kasviksia.
Nämä ovat lähinnä hauskoja projekteja, joten lisään joukkoon vielä aivan oikean haasteen. Aion yrittää opetella keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Mainitsin asiasta puolisolle, joka innostui tarinoimaan ystävänsä papasta, joka ilmeisesti oli melkoinen velho metallintyöstön saralla. Papalla oli tapana keskittyä totaalisesti käsillä olevaan työhön, poltella puhumattomana tupakkaa kunnes täydellinen suunnitelma oli kehkeytynyt, sitten käydä käsiksi työhön ja tehdä kertakaikkiaan täydellistä jälkeä. Kertomus ärsytti minua ja huomautin puolisolle että tällä papalla luultavasti oli taloudessaan joku mummo, joka huolehti arjen miljoona juoksevaa askaretta, joi aamukahvia tiskatessaan ja sitä rataa.

Olen oikeasti melko vakuuttunut siitä, että yhteen asiaan keskittyminen ei tule toimimaan. Jos en voi samanaikaisesti imettää lasta, lukea lehteä ja tehdä vatsalihasjumppaa, niin selvästi ainakin jumppa jää tekemättä. Kuka nyt sinänsä viitsii ryhtyä jumppailemaan, jotain luettavaa vähintään on oltava!

Toisaalta, jos istuisin lasteni kanssa rauhassa iltapalalla se sijaan että lajittelen kylppärissä (josta ovi keittiöön, eli periaatteessa olen läsnä) seuraavan päivän pyykkiä ja pesen ohimennen vessaa, olisiko todennäköisempää että lasten iltapalahetki olisi rauhallisempi ja mukavampi ja lattialla kentien muutama desi vähemmän mysliä sen jälkeen? Tosin toisaalta toisaalta, koska ne pyykit sitten tulevat lajitelluiksi?

Todellisuudessa en pörrää jatkuvasti ympäriinsä puuhaamassa, vaan jumittelen esimerkiksi netissä etsimässä mitä hyvänsä kiinnostavaa, jota harvemmin kuitenkaan löydän. Ehkä siinä olisi oikea hetki pyykin sortteeraamiseen?

Tunteeni ovat sekavat, ja kieltämättä ajatus hetkeen rauhoittumisesta ahdistaa lievästi (ehkä jonkun pienen käsityön saa ottaa mukaan sinne iltapalapöytään?), mutta haitanneeko tuo jos kokeilee... Aavistelen kyllä, ja olen kuullut kerrottavan, että rauhallisempi läsnäolo hetkessä olisi hyvä asia, vaikka käytännön toteustus vielä tuntuu nihkeältä.

Lupaan tehdä parhaani koko vuoden ajan ja opetella keskittymään käsillä olevaan asiaan ja hetkeen ilman haikailua toisaalle.