Rahan vallassa

Rupesin yllättävän helposti ahneeksi porvariksi. Kerroin puolisolle haluavani uuden polkupyörän vapaa-ajan käyttöön, sillä työpyöräni on painava ja raskasoutuinen. Puolison näkemys oli että saan hankkia vielä yhden pyörän siinä vaiheessa kun vuosituloni ovat tietyllä tasolla (olin muuten kahden vaiheilla kirjoitanko tähän sen summan josta oli puhe, mutta en halua. Raha on tosiaan kiintoisalla tavalla mitä moninaisempia tunteita herättävä asia.). Mainittu taso on noin 15000-20000 euroa korkeammalla kuin nykyinen tulotasoni, ja sen sijaan että olisin suoraan kyseenalaistanut rakkaan puolison oikeuden määräillä minua (kuten olisin tehnyt minkä muun asian kohdalla hyvänsä), aloin laskeskella miten saisin kätevimmin ansaittua lisää rahaa. Yrittäjän on palkansaajaa helpompi vaikuttaa tuloihinsa ja keksinkin helponlaisesti uusia ansaintatapoja.

Oi tätä vastakkaisten vaatimusten painetta! Poden melkoista tuskaa siitä että toisaalta haaveilen kapitalismin kaatumisesta ja toisaalta aion kasvattaa omaa liiketoimintaani. Voiko niin tehdä? Eikö kuitenkin ole hyvä että minun yritykseni, joka toimii eettisesti ja ekologisesti, vie markkinatilaa sellaisilta saman alan yrityksiltä jotka eivät toimi? Rakas puolisoni on paitsi määräileväinen myös ay-aktiivinen ja toimii pääluottamusmiehenä omalla työpaikallaan. Hänen valvovan silmänsä alla minulla ei ole mahdollisuuksia (ei sikäli että olisi haluakaan) riistää mahdollisia tulevia työntekijöitäni, ja täten loisin alalle hyvät työehdot täyttäviä työpaikkoja. Eikö se nyt ainakin ole hyvä? Luotsailen tässä siis kasvuyritystä kun oikeasti halusin vain uuden polkupyörän.

Raha on voimakas symboli. Se symboloi polkupyörän lisäksi valinnanvaraa, vapautta, riippumattomuutta, turvallisuutta, mielenrauhaa. Symboli on niin vaikuttava että rakastamme sitä jopa enemmän kuin niitä asioita joita se symboloi. Ja olemme helposti valmiit uhraamaan tälle symbolille myös sellaisia asioita kuin valinnanvaran, vapauden, riippumattomuuden, turvallisuuden ja mielenrauhan.

Älä puhu minulle

Älä puhu minulle onnesta.
Se on kaukana symbolistani,
tyhjyydestä.
Älä puhu minulle rakkaudesta.
Se on unohdettu.
Ei se herää henkiin.
Älä puhu minulle hyvyydestä.
Se oksettaa minua.
En millään voi omistaa sitä.
Puhu minulle kuolemasta.
Sen vuoksi siedän
etäisyyttä.
Puhu minulle rahasta.
Sen mahti hivelee minua.
Puhu minulle viekkaudesta.
Se on täydellistä.
Sisimpäni liekehtii.
Minua itkettää,
mutta itseinhoni
rutistaa minua sylkisin kourin
ja kuivaa kyyneleeni.
©Marin Angel

Näkyyks kello?

Edesmenneen ukkini tavaroista löytyi tällainen kivan näköinen rannekello, joka aikoinaan on kuulunut jollekulle ukin naispuoliselle sukulaiselle. Kello kävi huonosti ja rannekkeet olivat kuluneet poikki, joten käytin sen huollossa. Uusine rannekkeine huolto maksoi 120€. Tein mielestäni hyvät kaupat, sillä vedettäviä rannekelloja ei kuulemma enää juuri valmisteta, eli kelloni kuuluu rajalliseen joukkoon uhanalaisia tavaroita.

Juttelin erään ihmisen kanssa vanhoista tavaroista ja niiden korjauttamisesta. Juttukumppanini ilmaisi mielipiteenään että on väärin joutua maksamaan työstä niin kova hinta että samalla rahalla saisi uuttakin tavaraa. Jännittävä ajatus, mutta itse olen monestakin syystä toista mieltä. Ensinnäkin on hävytöntä maksaa tavaroita valmistaville ihmisille heidän työstään niin vähän, että tavaran myyminen halvalla on kannattavaa. Toisekseen tavaran määrä maailmassa on niin reilusti liioiteltu että jatkuvasti uuden tuottaminen sekä ostaminen on arveluttavaa. Kolmannekseen vanhan korjaaminen on taito sinänsä ja maksan mielelläni asiallista palkkaa sellaiselle ihmiselle jolla tällainen taito on. Neljännekseen on niin että minulle tuntemattomasta syystä aiemmin tavarat on valmistettu huolellisemmin ja laadukkaammista materiaalesta, ja laadukkaan esineen kunnosta on mielekästä huolehtia.

Kokonaisuutena arvioiden sain erittäin hyvää palvelua Kulta- ja Kellokauppa Harry Wahlbergilla missä kelloni korjautin. Alku tosin hiukan kangerteli kun minut vastaanottanut ihminen asennoitui varovasti ja varmisti useaan kertaan että ymmärrän työn tulevan kalliiksi ja aion kuitenkin jättää kellon huoltoon. Epäilin jokellossa olevan jotain hämminkiä tai sen olevan niin huonoa rihkamaa että korjaaminen olisi tyhmää. Oikeasti kyse olikin siitä että moni kuulemma jättää korjauttamisen sikseen kun kustannukset paljastuvat.

Uusi vuosi, vähemmän häsläystä

Hyvää uutta vuotta meille kaikille! Seuraavanlaisista lupauksista pidän kiinni tulevena vuonna ja mikä jottei myös sitä seuraavina:

• Lyhennän reippaasti noin 8000 euron velkarypästä, jonka muodostavat minun ja puolisoni opintolainojen jämät, luottokorttivelat ja muut pienemmät lainat. Tavoitteenani on olla viidessä vuodessä velaton (poislukien asuntolaina).
  
• Tänä vuonna taloudessamme syntyi 80 muovikassillista sekajätettä, ensi vuodelle tavoite on ainakin 10 pussia vähemmän.
• Syömme terveellisempää ruokaa. Hyvää inspiraatiota tähän olen saanut Michael Pollanin kirjasta Oikean ruoan puolesta, jota suosittelen kaikille todella lämpimästi. Viime vuonna meinasin mennä hiukan sekaisin erilaisten ruokavaliovaihtoehtojen paremmuutta pähkäillessäni, mutta yksinkertaisinta lienee syödä Pollanin sanoin ruokaa. Sopivasti. Lähinnä kasviksia.

Nämä ovat lähinnä hauskoja projekteja, joten lisään joukkoon vielä aivan oikean haasteen. Aion yrittää opetella keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Mainitsin asiasta puolisolle, joka innostui tarinoimaan ystävänsä papasta, joka ilmeisesti oli melkoinen velho metallintyöstön saralla. Papalla oli tapana keskittyä totaalisesti käsillä olevaan työhön, poltella puhumattomana tupakkaa kunnes täydellinen suunnitelma oli kehkeytynyt, sitten käydä käsiksi työhön ja tehdä kertakaikkiaan täydellistä jälkeä. Kertomus ärsytti minua ja huomautin puolisolle että tällä papalla luultavasti oli taloudessaan joku mummo, joka huolehti arjen miljoona juoksevaa askaretta, joi aamukahvia tiskatessaan ja sitä rataa.

Olen oikeasti melko vakuuttunut siitä, että yhteen asiaan keskittyminen ei tule toimimaan. Jos en voi samanaikaisesti imettää lasta, lukea lehteä ja tehdä vatsalihasjumppaa, niin selvästi ainakin jumppa jää tekemättä. Kuka nyt sinänsä viitsii ryhtyä jumppailemaan, jotain luettavaa vähintään on oltava!

Toisaalta, jos istuisin lasteni kanssa rauhassa iltapalalla se sijaan että lajittelen kylppärissä (josta ovi keittiöön, eli periaatteessa olen läsnä) seuraavan päivän pyykkiä ja pesen ohimennen vessaa, olisiko todennäköisempää että lasten iltapalahetki olisi rauhallisempi ja mukavampi ja lattialla kentien muutama desi vähemmän mysliä sen jälkeen? Tosin toisaalta toisaalta, koska ne pyykit sitten tulevat lajitelluiksi?

Todellisuudessa en pörrää jatkuvasti ympäriinsä puuhaamassa, vaan jumittelen esimerkiksi netissä etsimässä mitä hyvänsä kiinnostavaa, jota harvemmin kuitenkaan löydän. Ehkä siinä olisi oikea hetki pyykin sortteeraamiseen?

Tunteeni ovat sekavat, ja kieltämättä ajatus hetkeen rauhoittumisesta ahdistaa lievästi (ehkä jonkun pienen käsityön saa ottaa mukaan sinne iltapalapöytään?), mutta haitanneeko tuo jos kokeilee... Aavistelen kyllä, ja olen kuullut kerrottavan, että rauhallisempi läsnäolo hetkessä olisi hyvä asia, vaikka käytännön toteustus vielä tuntuu nihkeältä.

Lupaan tehdä parhaani koko vuoden ajan ja opetella keskittymään käsillä olevaan asiaan ja hetkeen ilman haikailua toisaalle.

Paikka paikan päällä

Sormikkaissani on nyt kirjaimellisesti paikka paikan päällä. Ja kuten ihana kirjanpitäjäni* sanoo, paikka paikan päällä on markka markan päällä. Tämä kirjanpitäjä ilahtui kovasti nähdesään paikatut sormikkaani ja paljasti itse paikkaavansa jopa ohuet sukkahousut. Mahtava tyyppi.

Paikkaamisessa piilee ilmeisesti jotain taikaa, sillä nämä paikatut sormikkaat ovat pysyneet tallessa jo muutaman talven. Aiemmin olen ostanut ainakin yhden parin joka talvi kadonneiden tilalle. Ilmeisesti hanskat arvostavat vaivannäköäni ja pysyvät siksi tallessa. Tai sitten arvostan itse vaivannäköäni enkä hukkaa sellaista jonka eteen olen ahertanut.

*Kyseessä ei siis ole yksityistalouteni vaan firmani kirjanpitäjä. Olisikin kyllä mahtavaa jos joku pitäisi hiukan silmällä myös henkilökohtaisia rahojani. Hävettää tunnustaa, mutta vasta nyt kolmekymppisenä minulle on alkanut valjeta miksi velkaa ei ole hyvä ottaa kevyin perustein, ja miksei kannata ostaa sellaista mihin ei ole varaa. Aiheeseen liittyen aloitan vuoden vaihteessa uuden projektin..