Tulipa mieleeni Armi Ratia, joka kuuleman mukaan oli Marimekon vaikeina aikoina marssinut sekundatavaran varastoon ja lausunut sanat "Julistan tämän sekundan priimaksi!", ja toki sitten myynyt tavaran priimana. Yritysetiikka sikseen, minusta tapaus on aika hyvä. Ja Armi Ratian innoittamana julistankin täten oman elämäni aineellisen puolen hyväksi ja riittäväksi.
Julistan siis esimerkiksi aikoinaan lahjaksi saadun ja väliaikaiseksi ajatellun astiasarjan tosi hyväksi ja mahdollisimman lopulliseksi. Ylipäätään julistan keittiömme varustelutason riittäväksi. Olohuoneemme katson olevan niinikään täydellinen, sisustuksen puolesta emme kaipaa yhtään mitään. Elektroniikkaa meillä on reilusti omiin tarpeisiin, julistan siis varustelun päättyneeksi :D Kirjoja, levyjä, vaatteita, työkaluja, huonekaluja.. Ohhoh, luulen todellakin että kaikkea elämässä tarvittavaa meiltä löytyy omiin tarpeisiin ja hiukan yli.
Vaikka hyvähän minun on täällä julistella, olemmehan varsin keskiluokkainen ja hyvinvoiva perhe. Itsereflektioni voima ei riitä kertomaan olisinko voinut näin helposti tyytyä elintasooni jo aiemmin. Onko tilanteemme nyt oikeasti niin hyvä (on) että voin vapautua haluamisesta ja lekotella oikeasti hyvän elintasoni mukavuudessa, vai onko kyse asenteesta? Olisinko siis voinut tyytyä tilanteeseeni jo aiemmin? Missä vaiheessa? Opiskeluaikana? Mikä kaikki nykyisessä tilanteessani on turhaa ja pröystäilyä? Rasvakeitin? Crosstrainer? Voinko kuitenkin pitää ne?
Köyhänä opiskelijana, eli vielä neljä vuotta sitten, en todellakaan kokenut elintasoani riittäväksi. Puuttuiko minulta oikeasti jotain? Rasvakeitintä ei ainakaan ollut eikä crosstraineria, mutta puuttuiko mitään? En ole varma.
Ja mitä nyt tapahtuisi jos antaisimmekin tavaraa pois? Onko tyytyväisyys kiinni tavaran määrästä vai asenteesta?
Havahduin tähän itsekin joskus. Tosin, en ole valmis julistamaan että en osta enää sitä tai tätä. Koska jotain juttuja meillä on sellaisia mitkä pitäisi laittaa vaihtoon. Syystä tai toisesta.
VastaaPoistaMe päädyimme myymään kirpparilla paljon turhaa. Ja siis myimme hintaan "kunhan pöytävuokra ei jää itse maksettavaksi". No, saatiin me niillä rahoilla lapselle turvaistuin, eli paljon tavaraa lähti. Se oli vapauttavaa. Niin vapauttavaa, että tehtiin uudelleen sama. Sen jälkeen olemme myös lahjoittaneet pois tavaraa, se on ehkä asteen verran tyydyttävämpää vielä. :D
Mutta me asumme ahtaammin kuin moni (samalla tulotasolla elävä) keskimäärin. Me haaveilemme 100 neliötä pienemmästä kodista kuin mitä ystävämme alkavat rakentaa ja ovat rakentaneet. Kun asuu ahtaammalla, ei tarvitse niin paljoa tavaraa! ;)
Kyse ei mielestäni ole siitä, mihin kaikkeen on varaa, ja mitä kaikkea vielä haluaisi. Koska silloin on aina nälkä, silloin ei koskaan ole kyllin tyytyväinen.
Mutta jos jo omistaa jotain, mitä ehkä pitää turhana, mutta se tuo jotain lisäarvoa elämään/arkeen, niin miksi siitä pitäisi luopua? Entä jos se menee rikki? Saako ostaa uuden tilalle? :)
Moi Petra!
VastaaPoistaOlen samoilla linjoilla, kaikkea ei ole pakko haluta tai hankkia vaikka olisikin varaa.
Meilläkin on pieni asunto (3h+k, 56 neliöö), mikä sekin asettaa rajoituksensa tavaran määrälle. Mun ongelma on ehkä ollut halu uusia ja päivittää asioita. Esimerkiksi astioita. Olen ajatellut että sitten kun saan sen just tietyn astiaston kerättyä, sitten olen tyytyväinen ja lopetan. En ole kerännyt astiastoa täydelliseksi, mutta yhtäkkiä tuli tunne että mikäs estää mua lopettamasta ja olemasta tyytyväinen näin.
En varsinaisesti ajattele että haluaisin rajoittaa tekemisiäni ja kieltää itseäni ostamasta asioita, vaan ajattelin asian mieluummin "ilon kautta". Vaikka periaatteessa olisi ihana haaveilla hienoista tavaroista, niin kuitenkin jos tavarantuotanto jostain syystä loppuisi tänään eikä mitään mahdollisuutta hankkia uutta enää olisi, olisin luultavasti aika tyytyväinen niihin tavaroihin mitä mulla on. Eli kyse ei todellakaan ole tarpeesta.