Ensimmäiset omat ruisleivät on leivottu ja syöty, ja hyviksi todettu. Ystäväni luonnehti ruisleivän leipomista "hifistelyksi", itse ajattelen sitä paremminkin lofistelynä (sana, jonka oikeasta kirjoitusasusta minulla ei ole käsitystä).
Mutu-pohjalta arvioin lofistelyn nousevan muotiin elämän eri alueilla. Kuulin tuttavalta, että käsityöpiireissä innostutaan nykyään langan kehräämisestä itse, ohjeita kuulemma löytyy netin täydeltä. Talouden tilanne ehkä vaikuttaa niin, että turvallisuuden tunnetta haetaan historiasta ja perinteestä, ja halvat huvit muistuvat uudelleen mieliin.
Itselleni lofistelyn nautinto ja palkitsevuus liittyy tunteeseen, että osaan ja olen taitava. Myös näennäisesti paikoillaan hyrräävän tekemisen kautta löytyvä flow on nautinnollinen. Ei pidä myöskään väheksyä ns. pysynpähän-poissa-pahanteosta-aspektia. Kun keskityn rauhassa hitaaseen tekemiseen, ja nautin siitä, koen vähemmän tarvetta lähteä esimerkiksi kaupoille.
Aloitin lupaukseni mukaisesti asioiden korjaamisen. Hyvän aikaa olin suunnitellut esikoisen alushousuista irronneen vyötärökuminauhan ompelemista takaisin, mutta en meinannut saada aikaiseksi. Tunnistin asiaan liittyvän ajatusjumin, se menee tähän tapaan: "Kannattaako näin halpaa romua korjata? Lupaan tästä eteenpäin hankkia vain hyvää ja laadukasta tavaraa ja niitä sitten korjata ja paikkailla. Vielä tämän viimeisen kerran heitän tällaisen roskiin, sillä tästä eteenpäin olen järkevämpi ja ahkerampi ja elän periaatteideni mukaan." Onneksi saman esikoisen lemppari-pehmokissalta irtosi häntä, ja oli joka tapauksessa pakko tarttua neulaan ja lankaan, ja sain kuin sainkin myös kalsongit parsittua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti