Kodin laittamisesta

Tässä iässä sitä saattaa nähtävästi tuntea suurta mielenkiintoa asuntomessuja kohtaan ja otinkin ja piipahdin ystävän (joka oli edellisenä päivänä nolostellen tunnustanut tuntevansa mielenkiintoa messuja kohtaan) kanssa katsastamassa Tampereen uusimman ja toistaiseksi pienimmän kaupunginosan.

Meillä kotona kodinrakennus jatkuu myös. Nyt kaksi vuotta tätä asuntoa asuttuamme saimme lopulta hankittua kirjahyllyn (tähän saakka kirjat yms on säilytetty noin kymmenessä pahvilaatikossa asunnon lattialla). Esikoinen aloittaa koulutaipaleensa parin viikon kuluttua ja hänellekin on nyt remontoitu ikäänkuin symbolisessa hengessä oikeaa ison lapsen omaa huonetta (sitä minkä lattialla ne kirjalaatikot lojuivat, yhdessä muutaman muun hiukan epämääräisemmän säilytysratkaisun kanssa).

Kaiken tämän asumisen, rakentamisen, remontoimisen ja sisustamisen keskellä, ja työnikin päälle päätteeksi liittyessä kodin pyörittämiseen, olen viime viikkoina pohtinut mm. tällaisia kysymyksiä:

• Missä kulkee raja sisustamisen ja lavastamisen välillä?
• Onko sillä väliä? Onko ihmiselle haitallista asua lavasteessa?
• Jos kodin viimeisen päälle stailatun upeuden ja asukkaiden röhnöisen arkisuuden välillä on suuri kontrasti, seuraako siitä paineita stailata myös itseään ja perheenjäseniä?
• Onko työlästä ylläpitää täydellistä kotia kun täydellisyys rikkuu kovin herkästi? Joutuuko asukas päivittäin asettelemaan, kohentelenaan ja siistimään jotain kohtaa?
• Jos koti on upea, voiko yllätysvieraille tarjota pakasteranskalaisia? Jos ei ole muuta tarjottavaa kuin pakasteranskalaiset, onko viisainta jättää tarjoamatta vieraille mitään?
• Jos vierailee kodissa joka on hienompi kuin oma, tuntuuko kurjalta kutsua hienon kodin asukkaita omaansa?
• Jos muuttaa ns. hienommalle alueelle asumaan, tuleeko olo että oma elämä ja omat tavarat ovat yllättäen ankeampia kuin ne olivat vanhassa kodissa? Tuntuuko silloin epämiellyttävältä avata ovea uusille naapureille?

Katselen lasten kanssa Muumilaakson tarinoita. Yhdessä jaksossa Mymmeli löysi sattumalta metsästä suuren hylätyn kartanon ja asettui siihen asumaan. Hetken verran hän ehti nauttia uudesta kodista, mutta sitten ympäristöllä alkoi olla vaatimuksia. Annettiin ymmärtää että hienossa talossa asuvan henkilön ei ehkä tulisi pukeutua kovin arkiseen pukuun tai harrastaa rahvaanomaisia asioita, ylipäätään olla kulahtanut tai tavallinen. Mymmeli luonnollisesti kärsi suuresti koittaessaan noudattaa toisten vaatimuksia ja jätti lopulta hienon talon palaten vanhaan arkiseen elämäänsä.

Rooliin ja roolista pois

On jännittävää antaa itselleen lupa rehottaa. Olen lievästi asperger-tyyppinen ihminen ja siitä ynnä muista syistä olen tuntenut tietynlaista "toiseutta" niin kauan kuin muistan. Ja koittanut parhaani mukaan sulautua joukkoon. Päiväkodissa opettelin pidättämään naurua ja pitämään pokkaa kun huomasin että asiat, jotka naurattivat minua, olivat sellaisia joille lapsen ollut sopivaa nauraa. Aikuisena menen helposti rooliin ja mukaudun kulloisenkin seurani mukaiseksi, en ehkä suorastaan teeskentelyyn asti, mutta korostaen tiettyjä piirteitä tietyssä seurassa ja toisia toisessa.

Periaatteessa olen toki ajatellut että minulla on sama oikeus vaikkapa sotkuisuuteeni kuin hyvin pedantilla ihmisellä on järjestelmällisyyteensä, mutta käytännössä lähden helposti skarppaamaan olemistani ja mukautumaan niin että vaikuttaisin samantyyppiseltä kuin järjestelmällinen kanssaihmiseni. Paitsi ihan viime aikoina. Pienenkin oman yrityksen pyörittäminen on aikaa energiaaviepää hommaa, ja saattaa olla etten ole jaksanut sen päälle enää pingottaa vapaalla. Tietysti kyse saattaa olla myös aikuisuudesta tai itsetuntemuksen kehittymisesta tms. Olkoon mitä hyvänsä, mutta elämä on muuttunut helpommaksi.

Järjestin kaverisynttärit lapsille. Lykkäsin asiaa pitkään ja yritin jopa uskotella lapsille että synttärit olivat siinä kun veimme päiväkotiin karkkipussit ja keksejä. Ei mennyt läpi. Tajusin että ahdistuksesta ja tuskantunnosta huolimatta minun on pakko kutsua lapsia meille kotiin. Stressikertoimen noustua kohtuullisiin lukemiin havahtuin yhtäkkiä siihen, että ahdistus ei niinkään johtunut juhlista sinänsä, vaan kaikesta ylimääräisestä, jonka mielessäni niihin yhdistin. Asioista kuten lasten leikittäminen, aarteenetsinnän järjestäminen, pikkulahjojen hankkiminen vieraille ynnä muu hilpe, jota lastenkutsuihin nähtävästi liittyy (voin tunnustaa että mieluummin kestän rakkaiden lasteni surun siitä että heillä ei ole syntymäpäiviä, kuin järjestän yhtään aarteenetsintää). Muistin että lapsena minulle järjestettiin aivan mukavia syntymäpäiviä, ilman mitään hilpettä, ilman aarteenetsintää ja ilman aikuisia leikittämässä lapsia.

Ja näin homma hoidettiin meilläkin. Kutsuimme vieraaksi naapureita (onneksi meillä on melko rentoja sellaisia), siivosimme, lapset koristivat paikkoja serpentiinillä ja ilmapalloilla, leivoin paria laatua suolaista ja makeaa, availin ovea ja kaadoin kahvia. Ja olin hyvin hyvin helpottunut. Tosin on mahdollista että vaikutin huonolta emännältä (allergioita ja erityisruokavalioita ei oltu muistettu huomioida mitenkään, ei myöskään pyytää vieraita ilmoittamaan tulostaan) ja huonolta äidiltä (oli 28 astetta hellettä ja esikoinen pukeutui omatoimisesti mielestään kauneimpaan juhlavaatteeseensa eli pitkähihaiseen paksuun plyysimekkoon sekä paksuihin trikoopöksyihin ja hikoili pää punaisena koko päivän), mutta nytpä annoin häpeän ja ylimitoitetun itsereflekion luiskahtaa päältäni kuin teflonpinnalta.

Esikoinen katseli taannoin bussin ikkunasta ulos ja lausahti minulle odottamatta että "äiti, ei sun tarvi olla mikään normaali ihminen, sä oot mikä sä oot!", ja tämä ajatus olkoon johtotähtenäni elämässä. Iloitsen jatkossakin toisten ihmisten toisenlaisuudesta (ja jämäkästi organisoidusta juhlista) mutta minulta irtoaa tasan se mitä irtoaa ja mä oon mikä mä oon.

Koskaan en muuttua saa

Käyskentelin kerran nuorena ihmisenä (n. 17v) erään tamperelaisen design-tavaraa myyvän liikkeen ikkunan ohi ja silmiini sattui maailman kaunein lamppu. En ollut aiemmin ollut nimenomaan design(mitä se sitten meinaakaan)-esineiden ystävä, mutta sillä hetkellä aloin aavistella olevani, sillä lamppu, jonka hinta ylitti kuukausituloni, oli pakko saada. Sainkin, 18-vuotislahjaksi ihanalta isäpapaltani. Lamppu on ollut aarteeni, ja olen elämäni muutoissa pakannut sen aivan erityisen huolellisesti ekstrapehmusteisiin. Kodeissani se on ollut esillä näkyvillä paikoilla.

Paitsi uudessa kodissa. Jotenkin se sujahti puoliksi piiloon pelargonian ja verhon väliin, ja näytti siellä salakähmäiseltä ja hölmöltä. Yleensä se lymyili piilossaan pimeänä. Kaavailin sille uutta paikkaa, ajattelin että pelargoniat ja verho sekä koko ikkunalauta näyttäisi väljemmältä ja raikkaammalta jos lamppu olisi muualla. Kunnes tulin myöntäneeksi itselleni ja sanoneeni äänen puolisolle että oikeastaan enää välitä koko lampusta, enkä keksi sille mitään mukavaa paikkaa koko asunnossa. Puoliso, avuliaana kuten aina, sanoi ettei ole ikinä ymmärtänyt mitä hienoa lampussani oli alunperinkään.

Huomasin että olin tehnyt juuri niinkuin monet muutkin tavaroissaan roikkuvat, ja kehittänyt pienen lampun ympärille kokonaista mytologiaa lähestyvän ajatusrakennelman. Alkaen tietysti siitä hullaantumisen tunteesta näyteikkunalla ja siitä että kyseessä oli lahja isältä. Ja siitä että lampun saamisen ja omistamisen myötä minusta piti tulla designtietoinen ja tyylikäs ihminen.

Olen pahoillani 18-vuotias minä, olen nyt aikuisena jotain ihan muuta, ja myin viime viikolla lampun kympillä naapurille. Ikkunalauta näyttää selkeämmältä, sain kympin puhdasta voittoa ja naapurin hymy oli näkemisen arvoinen.

Siivousmeditaatiota

Voin ilokseni kertoa että minäkuvani on asettunut tavallisiin uomiinsa enkä enää epäile olevani tyhmä vaikka nautin suorittavan työn tekemisestä. Tosin näyttää siltä ettei kyseessä ole myöskään normaalia suurempi luovuus vaan, yllätys yllätys, muoti-ilmiö mindfulness, josta en ikävä kyllä tiedä tai osaa sanoa mitään sen kummemmin. Ilmeisesti olen ollut koko elämäni ajan kova meditoimaan. Asia selvisi erään asiakkaan luona. Mainitsin suhtautuvani siivoamiseen meditatiivisesti ja saavuttavani helposti flow-tyyppisen työvireen. Asiakas oli oman työnsä puolesta perehtynyt meditaatioon ja luki minulle pätkän kirjasta jonka on kirjoittanut yhdysvaltalainen Jon Kabat-Zinn, joogan ja buddhalaisen meditaation herjoittaja ja Massachusettsin yliopiston stressiklinikan perustaja ja johtaja sekä ennaltaehkäisevän lääketieteen apulaisprofessori. Kirjan nimi on Olet jo perillä, ja katkelma on tällainen:

LIEDEN PUHDISTAMINEN MUSIIKIN TAHDISSA

Saatan samanaikaisesti unohtaa itseni ja löytää itseni keittiön liettä puhdistaessani. Se on loistava, joskin harvinainen tilaisuus tietoisen läsnäolon harjoittamiseen. koska en tee sitä säännöllisesti, se on aikamoinen haaste sitten kun ryhdyn toimeen, ja on olemassa erilaisia puhtauden tasoja joita tavoitella. Leikittelen ajatuksella, että saatuani työn päätökseen liesi näyttäisi aivan tuliterältä.

Käytän hankaussientä, joka on tarpeeksi karkeaa tekoa, jotta se puhdistusaineena käyttämäni soodan avulla irrottaa kiinnipalaneet ruuantähteet, mutta ei kuitenkaan niin karkea, että vahingoittaisi lieden pintaa. Irrotan lieden kaikki osaset liesilevyjä ja säädinnuppeja myöten ja annan niiden liota tiskialtaassa käydäkseni niiden kimppuun viimeiseksi. Sitten hankaan lieden koko pinnan viimeistä neliösenttiä myöten käyttäen välillä pyöriviä liikkeitä, välillä edestakaisia. Kaikki riippuu siitä, minkä tyyppistä ja missä kohdin tahmainen likakerros on. Käytän pyöriviä liikkeitä ja sitten taas edestakaisia tuntien liikkeet koko kehollani, enkä enää yritä puhdistaa liettä niin että se näyttäisi hyvältä, vaan vain hankaan ja liikun, katselen ja tarkkailen, kun tilanne muuttuu silmieni edessä. Lopuksi pyyhin pinnat kostealla rievulla.

Toisinaan musiikki tuo oman lisänsä tähän tilanteeseen. Toisinaan hiljaisuus tuntuu miellyttävämmältä. Eräänä lauantai-aamuna, kun tilaisuus lieden puhdistamiseen tuli, Bobby McFerrinin levy oli soimassa. Niinpä puhdistuksesta tulikin tanssia, kun äänet, rytmit, laulu ja kehoni liikkeet yhtyivät ja sekoittuivat toisiinsa; äänet avautuivat liikkeeksi, käsivarteni tulvi aistimuksia, sormeni painalsivat hankaussientä juuri sopivan kovaa, kiinnipalaneiden ruuantähteiden muodostamat kuviot muuttuivat pikkuhiljaa ja hävisivät. Kaikki tapahtui musiikin tahdissa; kaikki oli yhtä suurta nykyhetken tanssia, nykyhetkestä iloitsemista. Ja lopputuloksena oli puhdas liesi. Sisältäni kuului vielä pieni ääni, joka tavanomaiseen tapaan vaati tunnustusta tämänkaltaisista asioista ("Näethän miten puhtaaksi sain lieden?") ja halusi hyväksyntää ("Enkö tehnytkin hyvää työtä?"), mutta vaimeni pian suuremman ymmärryksen edessä siitä, mitä oli tapahtunut.

Tietoisuuden näkökulmasta katsottuna en voi sanoa, että "minä" puhdistin lieden. Kyse oli pikemminkin siitä, että liesi puhdisti itse itsensä Bobby McFerrinin musiikin, hankaussienen, soodan ja sienen avustuksella kuuman veden ja jatkuvan nykyhetkien virran toimiessa vierailevina tähtinä.

Tervetuloa töihin minun yritykseeni Jon Kabat-Zinn! Tekstisi perusteella kuulostat ihan oikealta siivoojalta, ja minä tarvitsen mahdollisesti pian työntekijän. Rakas puolisoni tosin ehdotti että työntekijän palkkaamisen sijaan voisin alkaa myydä erityisiä minfulness-siivousmeditaatiokursseja. Kiinnostuneet kyselkää ;)

Perfektionistin vaikea saada aikaiseksi

Olisinpas mielelläni sellainen tehokas perfektionisti joka vaatisi itseltään paljon ja kovalla määrätietoisella työllä lunastaisi odotukset. Harmikseni edustan ihan toista perfektionisti-tyyppiä, nimittäin ylivarovaista, alisuorittavaa, haasteiden edessä lamaantuvaa, häpeässä ja syyllisyydessä vellovaa.

Perfektionismi voi olla aidosti lamaannuttava voima. Sitä kun ryhtyy vaatimaan itseltään parasta mahdollista suoritusta, käy niin ettei mitään suoritusta irtoa, vaan sen sijaan vino pino selityksiä ja tekosyitä.

Huomasittekin varmaan (no ehkä ette huomanneet mutta kuitenkin) että vaihdoin profiilissani 3-kymppisen duunarin tilalle 3-kymppisen yrittäjän. Olen reilun viikon verran ollut yrittäjä ja voi vitsi että hävettää ja hirvittää. Ääni sisimmässäni kertoo että minulla pitäisi olla valmis toimiva yritys olemassa ennen kuin voin aloittaa mitään, että kamalaa jos tämä nyt epäonnistuu, että kamalaa kun mainoksista ei tullut täsmälleen täydellisiä ja että on noloa kun ihmiset saa tietää että minä ihan itse ja omalla nimellä tällaista yritän. Perfektionismihan se siellä ääntelee.

Järjen äänellä ääntelen parhaani mukaan vastaan. Flyladyn (anteeksi vaan kun hehkutan Flyladya usein, minusta ko. systeemissä on paljon hyvää ja sitten aimo annos ärsyttävää johon en kiinnitä huomiota) lentävän lauseen "housework done incorrectly still blesses your family" voi kohdistaa myös muuhun kuin kotityöhön ja mielestäni se huokuu tervettä järkeä. Jostain on pakko aloittaa, jonkinlaisilla taidoilla, eikö? Ja edes sinnepäin tehty on kuitenkin tehty.

En ole ihan sitäkään mieltä että kannattaisi huhkia menemään sen kummemmin ajattelematta ja suunnittelematta, mutta sitä mieltä olen, että jossain vaiheessa täytyy osata lopettaa ajatteleminen ja ruveta hommiin.

Zenhabits tarjoaa tällaisen ohjenivaskan työhön ja yrittäjäksi ryhtymiseen liittyen. Osui ja upposi.

Aikuinen ajaa autolla

Kiitos rakkaat lukijat kun olette vielä siellä vaikka blogi on ollut hiukan jäähyllä. Olin reilun kuukauden mittaisella yrittäjäkurssilla ja päähäni ei kertakaikkiaan mahtunut muita asioita, ei ainakaan mitään tämän blogin aihepiiriiä liippaavaa.

Paitsi yksi merkillinen havainto: Normaali aikuinen ei käytä polkupyörää kulkuvälineenä. Kurssilla selvitettiin auton veroasioita, firman auto vs. oma auto, työajo, yksityisajo jne. ja selvisi muunmuassa sellainen asia, että jos alan maalariksi ja hankin työtä varten pakettiauton, olettaa verottaja että käytän ko. autoa myös yksityisajoon ja verotus on sen mukaista. Eli sellainen selitys ei mene läpi että ajelisin autolla vain pakolliset työajot ja muut ajot fillarilla. Niin no kuka nyt fillarilla sotkee, jos autokin on..

Toinen hämmennyksen aihe: Eräs kurssin opettajista kehotti miettimään millä tavoin toisin markkinoinnissani esiin että pyörän lisäksi kuljen töissä myös julkisilla (työni on siis sellaista johon liittyy siirtymistä paikasta toiseen monta kertaa päivässä) "että miettiikö siellä sitten asiakas että tuleekohan se Aino-Maija ajoissa sillä pyörällä.." Harmittaa kun en hoksannut kysyä tarkennusta tähän. Sen sijaan olen luonut mielessäni kuvan itsestäni ajautumassa pyöräilyhurmion syövereihin ja jonnekin ihanaan puistoon kiertelemään unohtaen tyystin että asiakas jo odottaa.

Erästä sukulaistani pyöräilyajatus myös oudoksuttaa. Viime kuukausien mittaan joka kerta tavatessamme hän on kysynyt olenko jo päättänyt miten aion töihin kulkea, ja joka kerta kerron päättäneeni kulkea pyörällä. Ja joka kerta hän on kehottanut harkitsemaan mopoautoa :D

Olen tässä nyt sitten kahden vaiheilla. Joko menetän kohta malttini ja hermostun tähän pyöräilyvastaisuuteen ympärilläni tai sitten alan itsekin epäillä olenko ajatellut jotain ihan väärin. Kävipä sellainenkin ajatus mielessä että jatkan pokkana tällä valitsemallani tiellä ja tosiaan pyöräilen töihin kesät talvet. Ja 80-vuotiaana ajan autoilukärpäsen puremana ajokortin ja huomaan miten uskomattoman mahtavan hurmaavaa autossa istuminen on ja saan katkerana todeta tuhlanneeni elämäni hankalaan ja lapselliseen pyörällä kulkemiseen.

Teepussiviisautta

"Happiness is taking things as they are" luki eilisen Yogi-teepussini narunpäälärpäkkeessä (tämä tuskin on virallinen termi, tarkoitan sitä pikkuista lippua siinä teepussin narun päässä), ja ajatus jäi mieleeni pyörimään. Olen pannut merkille että itselläni ja ihmisillä yleensä on vaikeuksia ajatella asioita sinänsä, ilman että liitämme niihin monimutkaisia arvo-, tyyli-, yms. rakennelmia. Käytännön esimerkkinä tofu, johon muutaman tuntemani ei-kasvissyöjän on hankala suhtautua normaalisti, sillä heille tofun syöminen näyttäytyy jonkinlaisena kiiluvasilmäisenä ekohihhuli-performanssina, jollaiseen he eivät milloinkaan ryhtyisi sillä eivät ole kiiluvasilmäisiä hihhuleita. Ja tofuhan on siis juustoa.

Minulle liikunta on ollut hankala paikka. Lapsena en eri syistä harrastanut liikuntaa, ja tottumattomuuttani olin epävarma ja kömpelö koulun ensimmäisillä liikuntatunneilla. Häpesin kömpelyyttäni ja peitin sitä nokkavuudella, ja tästä alkoi kierre jonka seurauksena sain lopulta yläasteella vapautuksen koululiikunnasta ja kasvoin liikuntaa vihaavaksi aikuiseksi. Liikunta on pitkään symboloinut minulle vastenmielisiä asioita, pettymystä, lahjattomien halveksimista, pakkoa, enkä ole ajatellut sen kuuluvan minulle tai minun elämääni.

Onneksi ajauduin puolivahingossa työväenopiston taiji-tunneille, ja olen siellä saanut kokea oikeaa iloa (häpeän sijaan) ryhmässä liikkumisesta. Muutaman vuoden taijia harrastettuani olen nyt viimein alkanut nähdä liikkumisen sinänsä. Kyse ei ole tyylistä, asenteesta, performanssista tai mistään muustakaan, vaan minusta ja minun kehostani. Kymmenen vuotta sitten olisi tuntunut täysin uskomattomalta että nyt kolmikymppisenä liikunta voi tuntua hyvältä!

Monen muuhunkin asiaan liittyy minun mielessäni hämäriä tunteita, joilla ei oikeassa todellisuudessa ole mitään tekemistä ko. asioiden kanssa. Koitan tänään lenkkipolulla miettiä tapoja joilla vapauttaisin itseni jumiuttavista asenteista ja löytäisin ehkä aivan uusia maailmoja!

Heimovaatteet

Erittäin suositeltavassa kirjassaan Not Buying It Judith Levine erittelee varsin tarkkanäköisesti ja selkeäsanaisesti omia epämukavuuden tunteitaan vuoden mittaisen ostolakkonsa aikana. Eräs tällainen epämukavuuden tunne seuraa siitä, ettei voi tiettyjä tuotteita ostamalla ja tiettyihin vaatteisiin pukeutumalla tuoda esiin omaa näkemystään itsestään. Pukeutumisessa ja tyylissä on kyse paitsi lämpimänä pysymisestä, myös siitä että haluamme liittää itsemme tiettyihin ryhmiin ja yhtä paljon erottua tietyistä muista. Jos emme syystä tai toisesta voi päivittää ulkonäköämme oman ryhmämme tyylin muuttuessa, on olemassa vaara että "omat" ihmisemme eivät enää tunnista meitä, emmekä ehkä koe enää kuuluvamme ryhmään.

Itse tykkäisin erittäin mielelläni että ulkonäköni ja vaatteeni liitäisivät ihmisten mielikuviin minusta joitakin ekologisuuteen ja tiettyihin ideologioihin liittyviä asioita. Oma mielikuvani siitä, millaiselta näyttää se ihminen joka haluan olla muuttuu nopeammin kuin haluan käydä vaatekaupassa. Eli ei turhan nopeasti, mutta riittävän nopeasti kuitenkin, jotta olen aina auttamattomasti jäljessä omasta kehityksestäni, enkä ehkä näytä ihan oikealta.

Haluaisin mielelläni ratkaista tämän vahvasti kuluttamiseen liittyvän ongelman. Jos haluan viestiä ulospäin vaikkapa kulutuskriittisyyttä, niin pitäisikö minun ehkä aloittaa ostamalla jonkinlainen kulutuskriittisyyttä henkivä asu? Ja millainen se olisi? Pulmaan vastausta odotellessani käytän vanhoja, ei erityisesti mitään viestiviä vaatteitani, ja yritän muuttaa omaa suhtautumistani aina samojen vaatteiden käyttämiseen. Sen sijaan että ajattelisin että "Apua en voi mennä sinne ja sinne viidettä kertaa putkeen näissä samoissa vaatteissa!" olen kiusallani ruvennut ajattelemaan että "Kyllä mä olen tehokas tyyppi kun olen hankkinut kerralla niin mahtavat vaatteet että jo viidettä kertaa putkeen menen sinne ja sinne näissä samoissa! Kenkiä myöten!"

PS. Pesin ikkunat ja tulos oli ehdottomasti vaivan arvoinen! Puhtaiden ikkunoiden tarjoama välitön tyydytys on niin herkullinen ja palkitseva että olen iloinen tekemästäni työstä vaikka ikkunat lähtisivätkin vaihtoon heti ensimmäisinä, kun julkisivuremontti vapun jälkeen käynnistyy. Paras vaihe ikkunanpesussa on se, kun olohuoneen kahdesta ikkunasta toinen on pesty, ja voi selvästi nähdä mullistavan eron puhtaan ja likaisen lasin välillä sekä onnitella itseään merkittävästä reippaudesta.

Muodin muuttumisesta

Kirppareilla yms. huonoiten kauppansa tekevät juuri muodista poistuneet vaatteet. Oikeasti vanha-vanhat retrot ja muut viedään käsistä, mutta uudempi tavara, esimerkiksi kolmen vuoden takaiset muotivaatteet, jäävät armotta hyllylle. Tätä asiaa olen pyöritellyt mielessäni. Selkeästi ekologisin ratkaisu olisi tietysti ostaa itse tällaisia muiden hyljeksimiä vaatteita, sillä on olemassa vaara että ne muuten päätyvät kaatopaikalle.

Ostin taannoin kirpparilta todella kauniin kukallisen retrokankaan, josta ompelin ihanan kauppakassin. Olen toki iloinen kassista, mutta jälkeenpäin tajusin että tekoni oli aika pöljä. Paljon fiksumpaa olisi ollut ostaa se samassa tangossa roikkunut hillitön 90-luvun alun (psykedeelisistä kuvioista päätellen) verho kassimateriaaliksi, ja ommella kauniista kankaasta vaikka mekko lapselle. Nyt ruma kangas jäi (rumuutensa huomioiden ehkä ikuisiksi ajoiksi) kirpparille pyörimään, ja lapsen mekkokin tulee ostettua muualta.

Oma pukeutumistyylini on tällä hetkellä mallia väsähtänyt kotiäiti, ja olen ylipäätään huono ostamaan uusia vaatteita itselleni. Tiedostan saamattomuuteni ja yritän pysytellä erossa muotivaatteista, jotka todella olisivat jo hyvin epämuodikkaita siinä vaiheessa kun muuten niitä vielä mielelläni käyttäisin. On totta ettei mikään näytä niin vanhalta kuin se, joka juuri on mennyt pois muodista. Kaikkein viileintä olisi, jos osaisi sanoutua totaalisesti irti muodin kiemuroista, ja kantaa pokkana vaan nekin vaatteensa jotka olivat in ja pop kesällä 2005. Oma pokkani ei täysin aukottomasti aina pidä, ja olenkin toivonut jonkinlaista rintanappia tai hihamerkkiä tai kylttiä tai jotain, sellaista joka sanoisi että en ole osaamattomuuttani tai tahtomattani näin epämuodikas ja nuhjuinen, vaan kyseessä on harkittu päätös.

Voiko downshiftata jos on jo ihan down?

Lainasin ystävältä Lois P. Frankelin kirjan Kiltti tyttö ei rikastu, ja totesin sitä lukiessani etten ole aikeissa rikastua siitä huolimatta, etten mielestäni ole kiltti tyttö. Tästä pääsinkin kätevästi itsetutkiskelun syövereihin, sillä mieleeni hiipi epävarmuus siitä josko kuitenkin olen niin syvällä omassa kiltteydessäni etten enää itse sitä näe. Ja täten siis tuomittu muun muassa ikuiseen köyhyyteen.

Sama epävarmuus nousee esiin myös muiden asioiden yhteysessä. Ajokortittomuus esimerkiksi on tällainen asia. Olen ajatellut että ehkä jos olisin mies, minun olisi helpompi mieltää itseni vakavaksi ekologiseksi pohdiskelijaksi, ja kokea ajokortittomuuteni tiukkana kannanottona. Naisena olen taipuvainen epäilemään, jos kuitenkin olen taskuparkkeerausta pelkäävä värisevä kaunosielu, ja haluan heittäytyä miespuolisen kumppanin autettavaksi ja kyyditettäväksi.

Rikastumisoppaan lisäksi olen lukenut viimeaikoina muutamia downshifting-opuksia ja oppaita leppoisaan ajankäyttöön. Kirjoissa on kuvailtu nykymaailman kiireistä elämänmenoa ja ihmisten loputonta multitaskaamista ja stressiä, enkä minä ole alkuunkaan tunnistanut itseäni noista kuvauksista. Olenkin miettinyt että koskeeko koko downsifting-ajattelu minua ollenkaan.. Ehkä pitäisi ensin olla kiireinen ja stressaantunut ja lähteä siitä sitten alaspäin kohti leppoisaa elämää. Lasketaanko sitä ollenkaan, jos ikäänkuin luonnostaan on leppoisa?

Työ on myös tällainen asia. Itse teen mieluiten suorittavaa työtä, perinteisiä duunarihommia. Olen tehnyt valintoja esim. koulutuksen suhteen hyvin tietoisesti ja varmana asiastani. Kuitenkin koen toisinaan että olisi ollut parempi valita ensin joku mutkikkaampi tie ja korkeampi koulutus, ja vasta monen vuoden rasittavan työnteon jälkeen vaihtaa pienemmälle vaihteelle ja ruveta vaikka maalariksi. Sillä silloin valinta olisi ihan oikea kunnon valinta, eikä satunnaista ajautumista.

Mieli toimii jännästi. Haluan elämäni olevan kokolailla juuri sellaista kuin se on. Kuitenkin saan itseni toisinaan kiinni ajattelemasta että minun olisi ensin pitänyt olla korkeasti koulutettu, varakas, kiireinen, älyä vaativassa työssä. Ja pudottautunut siitä sitten nykyiseen elämääni pienituloiseksi leppoisaksi duunariksi. Sillä silloin tietäisin itse varmasti että valintani ovat olleet tietoisia.

Ostamalla uudistuminen

Hankin uuden suihkuverhon. Vanha oli mennyt ällöksi, niinkuin vanhat suihkuverhot menevät, etenkin sellaiset, joita ei voi pestä pesukoneessa. Hankinta oli mielestäni perusteltu. Uusi verho on konepestävä, joten kuvittelen sen olevan helposti huollettavissa ja pysyvän siistinä paremmin kuin vanha.

Ostos oli järkevä, tästä olen siis samaa mieltä itseni kanssa. Huomaan kuitenkin asiaan liittyvän myös paljon tunnetta ja järjettömiä ajatuksia. Tällaisia: "Okei, nyt meidän kylppäri näyttää aikuisten kylppäriltä, toivottavasti kukaan vieras ei muista vanhaa verhoa ja kuvittele että me ollaan sellaisia ihmisiä, jotka ostaa sellaisen verhon, sillä me ei todellakaan olla mitään sen kaltaista, vaan vanha ostos oli hirvittävä virhe, vajavaisin tiedoin ja ilman harkintaa tehty, ja sitä paitsi me oltiin silloin tosi nuoria, niin eli se verho oli nyt jo aika vanha eli oli aikakin vaihtaa, itse asiassa verhon vaihtaminen oli ainoa mahdollisuus..."

Kevään saapumisella on oma roolinsa tässä halussa haluta muutosta. Tämä muutaman viikon aika, kun aurinko paistaa likaisista ikkunoista paljastaen kaiken kertyneen pölyn ja tunkkaisuuden, ja kun talvivaatteet alkavat tuntua hiostavilta ja vanhoilta ja ankeilta ja tukkakin pipon alla jotenkin rasvaiselta ja nahkealta.. ..Tässä kohtaa mieleni valtaa halu ostaa tieni ulos tästä nuhjuisuudesta, hankkia kevättakki, nippu tehokkaita siivousvälineitä, jotain uutta kotiin, joku tyynynpäällinen vaikka... Ja nimenomaan haluan uutta ostamalla sanoutua irti vanhasta minästäni, sillä oikeastihan minä olen uusi ja raikas kevätihminen, enkä todellakaan mikään ankea nahjus, jolla ikkunat pesemättä.

Jos en halua ostaa lisää tavaroita, millä tavalla sitten hankin uutuuden, virkistäytymisen ja ajan hermolla olemisen kokemuksia? Rahaa voi toki käyttää myös ei-materiaalisiin asioihin kuten kampaajalla tai kosmetologilla käyntiin. Ilman rahaa voin harrastaa liikuntaa (olettaen että omista välineet. Tässäpä heti uusi sudenkuoppa, voidakseni nauttia elämän ilmaisista iloista täytyy minun omistaa hyvät välineet, jotta saan ilmaisesta kokemuksestani mahdollisimman paljon irti..), opiskella asioita netissä ja kirjastossa. Ehkä aloittaa oman blogin.. Tai liittyä ruokapiiriin!

Viimeksi mainittu ei tosin enää lukeudu ilmaisten huvitusten piiriin. Ruokapiirikokemusta omaava ystäväni kertoi ettei varsinaisesti ole huomannut ruokakulujen kaventuneen, mutta perheensä ruokavalio on liikahtanut reippaasti luomumpaan suuntaan. Samantyylinen tavoite on minullakin. Ruokapiiriin kuuluminen on aina tuntunut minusta kiehtovalta mutta kaukaiselta ajatukselta. En tiedä mikä minua aiemmin oikein on pidätellyt, sillä koko homma liittymisineen ja tilauksineen kävi erittäin mutkattomasti nyt, kun otin asian lopulta hoidettavakseni. Uutuuden huumassa tilauksesta tuli ehkä turhankin suuri, mutta nyt tilauksemme noutopäivää odotellessa on olo kuin joulun alla!