Rooliin ja roolista pois

On jännittävää antaa itselleen lupa rehottaa. Olen lievästi asperger-tyyppinen ihminen ja siitä ynnä muista syistä olen tuntenut tietynlaista "toiseutta" niin kauan kuin muistan. Ja koittanut parhaani mukaan sulautua joukkoon. Päiväkodissa opettelin pidättämään naurua ja pitämään pokkaa kun huomasin että asiat, jotka naurattivat minua, olivat sellaisia joille lapsen ollut sopivaa nauraa. Aikuisena menen helposti rooliin ja mukaudun kulloisenkin seurani mukaiseksi, en ehkä suorastaan teeskentelyyn asti, mutta korostaen tiettyjä piirteitä tietyssä seurassa ja toisia toisessa.

Periaatteessa olen toki ajatellut että minulla on sama oikeus vaikkapa sotkuisuuteeni kuin hyvin pedantilla ihmisellä on järjestelmällisyyteensä, mutta käytännössä lähden helposti skarppaamaan olemistani ja mukautumaan niin että vaikuttaisin samantyyppiseltä kuin järjestelmällinen kanssaihmiseni. Paitsi ihan viime aikoina. Pienenkin oman yrityksen pyörittäminen on aikaa energiaaviepää hommaa, ja saattaa olla etten ole jaksanut sen päälle enää pingottaa vapaalla. Tietysti kyse saattaa olla myös aikuisuudesta tai itsetuntemuksen kehittymisesta tms. Olkoon mitä hyvänsä, mutta elämä on muuttunut helpommaksi.

Järjestin kaverisynttärit lapsille. Lykkäsin asiaa pitkään ja yritin jopa uskotella lapsille että synttärit olivat siinä kun veimme päiväkotiin karkkipussit ja keksejä. Ei mennyt läpi. Tajusin että ahdistuksesta ja tuskantunnosta huolimatta minun on pakko kutsua lapsia meille kotiin. Stressikertoimen noustua kohtuullisiin lukemiin havahtuin yhtäkkiä siihen, että ahdistus ei niinkään johtunut juhlista sinänsä, vaan kaikesta ylimääräisestä, jonka mielessäni niihin yhdistin. Asioista kuten lasten leikittäminen, aarteenetsinnän järjestäminen, pikkulahjojen hankkiminen vieraille ynnä muu hilpe, jota lastenkutsuihin nähtävästi liittyy (voin tunnustaa että mieluummin kestän rakkaiden lasteni surun siitä että heillä ei ole syntymäpäiviä, kuin järjestän yhtään aarteenetsintää). Muistin että lapsena minulle järjestettiin aivan mukavia syntymäpäiviä, ilman mitään hilpettä, ilman aarteenetsintää ja ilman aikuisia leikittämässä lapsia.

Ja näin homma hoidettiin meilläkin. Kutsuimme vieraaksi naapureita (onneksi meillä on melko rentoja sellaisia), siivosimme, lapset koristivat paikkoja serpentiinillä ja ilmapalloilla, leivoin paria laatua suolaista ja makeaa, availin ovea ja kaadoin kahvia. Ja olin hyvin hyvin helpottunut. Tosin on mahdollista että vaikutin huonolta emännältä (allergioita ja erityisruokavalioita ei oltu muistettu huomioida mitenkään, ei myöskään pyytää vieraita ilmoittamaan tulostaan) ja huonolta äidiltä (oli 28 astetta hellettä ja esikoinen pukeutui omatoimisesti mielestään kauneimpaan juhlavaatteeseensa eli pitkähihaiseen paksuun plyysimekkoon sekä paksuihin trikoopöksyihin ja hikoili pää punaisena koko päivän), mutta nytpä annoin häpeän ja ylimitoitetun itsereflekion luiskahtaa päältäni kuin teflonpinnalta.

Esikoinen katseli taannoin bussin ikkunasta ulos ja lausahti minulle odottamatta että "äiti, ei sun tarvi olla mikään normaali ihminen, sä oot mikä sä oot!", ja tämä ajatus olkoon johtotähtenäni elämässä. Iloitsen jatkossakin toisten ihmisten toisenlaisuudesta (ja jämäkästi organisoidusta juhlista) mutta minulta irtoaa tasan se mitä irtoaa ja mä oon mikä mä oon.

Tuleeko kiire? No hiljennä tahtia.

Aito yrittäjähän menee tietysti töihin vaikka pää kainalossa. Minäkin tein täyspitkän (eli 6 tuntia) työpäivän käytyäni aamulla viisaudenhampaanpoistossa. Operaatio ei sujunut kivuitta (sain 4-kertaisen annoksen puudutetta) ja olin järkyttynyt sekä pökerryksissä aloittaessani työt, joten otin tietoisesti erittäin rauhallisesti. Ja sain työt tehtyä normaalissa ajassa.

Havainto oli mielestäni erikoinen. Olen kuvitellut että toimimalla ripeästi saa nopeammin valmista. Olen tehnyt kokeita ilmiöllä nyt muutaman viikon ja hämmästys sen kun kasvaa. Mitä rauhallisemmin toimin, sitä nopeammin työt tulevat tehdyksi. Kaava tuntuu pätevän ainakin siivoustyön tekemiseen ja lasten kanssa olemiseen. Siivotessa logiikka saattaisi piillä siinä että rauhallisesti tehden tulee kerralla kunnollista jälkeä, eikä ole tarpeen paikkailla tai parannella. Tosin en muista aiemminkaan juuri joutuneeni paikkailemaan, mutta muutakaan selitystä en keksi.

Lasten kanssa hermostuminen ja kiireen tuntu tarttuu lapsiin, jotka heittäytyvät sitä hankalammiksi mitä vähemmän aikaa olisi käytettävissä. Sen sijaan rauhallinen käytös ja autuaan järkkymätön buddhamainen hymy nähtävästi hypnotisoi ainakin minun lapseni varsin tottelevaisiksi ja joustaviksi, ja esimerkiksi aikaiset päiväkotiin lähtemiset ovat perheessämme olleet ennätykselliset harmonisia ja sujuvia.

Suosittelen kaikille, kokeilkaa.