Tyytyminen

Ei ole helppo tyytyä siihen mitä omistaa. Olen omistanut elämäni aikana suuren määrän väliaikaiseksi ajateltua tavaraa, sellaisia vaatteita ja esineitä, joihin ei ole ollut tarkoituksenikaan kiintyä, vaan joiden tarkoitus on ollut toimittaa niiden uusien ja parempien vaatteiden ja esineiden virkaa, jotka tulisin hankkimaan joskus tulevaisuudessa. Ei ole helppo tyytyä myöskään siihen mitä tekee, työkseen tai muuten. Tyytyminen on osoitus kunnianhimon puutteesta ja eihän sellainen vetele.

Muoti muuttuu, mieli muuttuu, valikoimat vaihtuvat ja tämän muutoksen keskellä tulisi pysytellä mielellään siellä kehityksen aallonharjalla bongaten heti tuoreeltaan juuri ne omaa elämää parhaalla mahdollisella tavalla kohentavat uutuudet.. Itse pidän itseäni erittäin käytännöllisenä ihmisenä, ja juuri käytännön toimiin liittyvien tavaroiden (imuri, hiomakone, taikinakulho...) jatkuva päivittäminen on heikko kohtani. Tänään tunsin suurta tuskaa Ruohonjuuren ikkunan edessä, kun silmiini sattui uuden mallinen pesupähkinäpussi (se pussi missä murskatut pesupähkinänkuoret laitetaan pesukoneeseen) joka oli niin paljon paremman mallinen kuin se pussi joka minulla on, ja jonka olen aikaa sitten korvannut vanhalla sukalla. Sukka tosiaan toimii tasan sataprosenttisen täydellisesti, mutta kun se näyteikkunan pussi oli jotenkin niin... houkutteleva. Lopulta järkevöidyin ja päätin tyytyä sukkaan.

Vanhaan tyytyminen tuntuu myös vapauttavalta. On helpottavaa luopua kaikesta suunnittelusta, etsimisestä, rahan käyttämisestä ja kotiin raapottamisesta mitä uusien tavaroiden hankkiminen vaatii. On myös helpottavaa luopua haluamisesta ja haluamisen haluamisesta, siitä pitkästymisen ja malttamattomuuden tunteesta, jota itse ole erittäin mielelläni lääkinnyt ostamalla tavaraa. Sinänsä erikoista on, että ostamisen radikaali vähentäminen (joka aluksi tuntui kamalalta) on vähentänyt myös jatkuvaa haluamista varsin nopeasti.