Pitkän pimeän jälkeen luonnonvalon runsaus tuntuu peräti hämmentävältä. Pestyistä ikkunoista tulvii asuntoomme mielin määrin valoa lähes koko päivän ajan, mutta minkä takia sormi ikäänkuin itsestään etsiytyy valokatkaisijalle? Kyse on luullakseni aivan rehellisestä refleksistä, suurimman osan vuodesta kun on välttämätöntä käyttää sähkövaloa. Muistelen, että nuorempana luonnonvalo sisällä tuntui minusta jotenkin riittämättömältä, jotenkin sisätila ei tuntunut oikeasti sisätilalta ilman hehkulampon lämpöistä ja kotoisaa valoa. Voin kyllä myöntää että että nautin edelleen, jos en ihan hehkulampun, mutta energiansäästölampun loisteesta, ja esimerkiksi lampuin valaistussa puutarhassa on minusta jotain mahdottoman ihanaa.
Jotkut ystävistäni rakastavat luonnonvaloa myös sisätiloissa, ja pyytävät heti lupaa sammuttaa valot kun luonnonvalon määrä sen sallii. Mieleni tekee pyrkiä samanlaiseen aktiivisen myönteiseen suhtautumiseen. En ehkä suorastaan halua päätyä happamaksi mummoksi joka kulkee ympäri asuntoa sammuttamassa valoja ja kärttyisenä kökkii pimeässä pirtissään, vaan nimenomaan lähestyä asiaa positiivisen kautta, rakkaudesta luonnonvaloon.
Kynttilä toisi pimeään vuodenaikaan luonnollisen valon kotiin, mutta toistaiseksi en ole löytänyt kynttiläihmistä itsestäni. Esikoinen oli talvella kerhossa askarrellut pienen tuikkukipon, ja kokeilin tuoda tunnelmaa ruokapöytäämme polttamalla tuikkua kipossa. Käänsin selkäni noin neljännessekunniksi, ja juuri silloin esikoinen onnistui polttamaan sormensa ko. tuikussa, joten luovuin kynttilätunnelmista ja hoidin lapsen palovammaa kattolampun valossa. Totuttelu- ja kasvatuskysymys toki tämäkin, mutta emme ehkä panosta kynttilävalaistukseen niin kauan kuin lapset ovat pieniä ja arvaamattomia. Sen sijaan aion panostaa ilmaisen, kuulaan, elävän auringonvalon arvostamiseen ja huomioimiseen, ja tietoisesti pysäyttää vikkelän liipaisinsormeni ennen kuin se ehtii valokatkaisijalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti