Kakkapussimysteeri

Meinaamme tehdä puolison kanssa romanttisen kesäretken Hämeenlinnan kaupungin historialliseen museoon turhake-näyttelyyn. Turhista turhimmissa kapistuksissa piilee selvästi joku koukku, ne samalla huvittavat ja karmivat.

Eräs huvittava ja karmiva kapine on muovinen koirankakkapussi. Käsittääkseni tuotteen logiikka menee niin, että muovipussi on helppo ja hygieeninen työkalu huomaavaiselle koiranomistajalle, joka ystävällisesti kuljettaa lemmikkinsä jätökset pois yleisiltä jalkakäytäviltä. Käytäntö ei tunnu noudattavan samaa logiikkaa. Sangen usein huomaavainen koiranomistaja nimittäin hylkää muovipussin kakkoineen ilmeisesti juuri siihen paikkaan, jossa koira on kakkansa tehnyt, ja sen sijaan että kävelytiellä kököttäisi verraten nopeasti (tai ylipäätään ollenkaan) sateiden ja pieneliöiden avustuksella jäljettömiin katoava kakka, kököttää siinä repaleinen ja katuun kiinni liiskaantunut muovipussi, jonka repeämistä kakka tursuaa.

Ymmärrän siis tavallaan siisteysnäkökulman, mutta mistä muusta näkökulmasta hyvänsä en voi ymmärtää kakan pakkaamista muoviin. Vaihtoehtojakin varmaan olisi, esimerkiksi kompostointi. Tässä voisi vaikkapa kaupunki näyttää esimerkkiä ja vaihtaa koirankakkapusseja jakavien automaattien pussit biohajoaviin, samaten puistoihin sijoiteltujen koirankakkaroskisten sisältö voitaisiin luullakseni aivan helposti kuljettaa biojätteenkäsittelylaitokseen kaatsin sijasta.

Törmäsinpä taannoin juoksulenkillä metsässä tällaiseen muoviseen kakkapussiin. Jotenkin.. en vaan tajua. Yritin mielessäni visualisoida tilannetta, jossa koirani kakkaa pururadan varteen, ja sen sijaan että tökkäisin kakan kepillä 20 sentin päähän pusikkoon, pakkaisin sen muovipussiin ja jättäisin koko paketin siihen pururadalle. No, en vaan tajua.

Taikalaatikon kutsu

Olemme puolisoni kanssa maanisia teeveen tuijottajia. Olemme juuri sitä kansanosaa, joka vihaisena ja turhautuneena rämppää kaukosäädintä sitä hyvää ohjelmaa odotellessa, eikä puhettakaan että teeveen voisi sulkea vaikka ko. hyvän ohjelman alkuun on vielä kaksi ja puoli tuntia. Onneksi olemme tiedostaneet tilanteen ja luopuneet omasta teeveestä erään muuton yhteydessä kolme vuotta sitten.

Jopa maaninen tuijottaja oppi elämään ilman televisiota, muistelimme juuri että vieroitus kesti noin viikon. Muutto oli hyvä sauma tällaiselle muutokselle, joka siinä hötäkässä ehkä hukkui miljoonan muun muutoksen joukkoon. Kotielämämme on ilman televisiota leppoisampaa, aikatauluja on vähemmän, samoin kuin vihaista ja turhautunutta tylsyyden tunnetta. Tuijotuksen maanisuudesta emme ole parantuneet, mikä on havaittavissa välittömästi jos jossakin kyläpaikassa sattuu olemaan teevee auki.

Aivan ongelmitta teeveettömyys ei kotioloissakaan luonnistu, mistä on kiittäminen tietysti netti-teeveitä. En ole aivan selvillä oikean television nykytarjonnasta, mutta netti-telkkareista on mahdollista katsella lähinnä aivan uskomatonta sitä itseään. Poikkeuksena ehkä YLEn areena, joka tosin ainakin meillä toimii varsin epäluotettavasti. Mietiskelen tässä parhaillaan josko olisi kaikkein yksinkertaisinta vain lopettaa teeveen katselu myös netissä. Päiväsaikaan tämä ei tuota hankaluuksia, mutta annas olla kun tulee ilta, lapset nukkuvat ja kaivan käsityön esiin.. On mahtavan mukavaa sukkaa kutoessa katsella puolella silmällä jotain mielenkiintoista. Tai siis olisi jos jotain mielenkiintoista olisi katseltavissa. Ehkä en jotenkin osaa luopua toivosta? Ja ehkä pitäisi harjoitella. Voisihan sitä kuunnella vaikka musiikkia kutoessaan tahi maan parasta radiokanavaa YLE puhetta. Hmm.. Tässäpä haastetta tulevaisuuden iltoihin!

Julistan elintasoni riittäväksi

Tulipa mieleeni Armi Ratia, joka kuuleman mukaan oli Marimekon vaikeina aikoina marssinut sekundatavaran varastoon ja lausunut sanat "Julistan tämän sekundan priimaksi!", ja toki sitten myynyt tavaran priimana. Yritysetiikka sikseen, minusta tapaus on aika hyvä. Ja Armi Ratian innoittamana julistankin täten oman elämäni aineellisen puolen hyväksi ja riittäväksi.

Julistan siis esimerkiksi aikoinaan lahjaksi saadun ja väliaikaiseksi ajatellun astiasarjan tosi hyväksi ja mahdollisimman lopulliseksi. Ylipäätään julistan keittiömme varustelutason riittäväksi. Olohuoneemme katson olevan niinikään täydellinen, sisustuksen puolesta emme kaipaa yhtään mitään. Elektroniikkaa meillä on reilusti omiin tarpeisiin, julistan siis varustelun päättyneeksi :D Kirjoja, levyjä, vaatteita, työkaluja, huonekaluja.. Ohhoh, luulen todellakin että kaikkea elämässä tarvittavaa meiltä löytyy omiin tarpeisiin ja hiukan yli.

Vaikka hyvähän minun on täällä julistella, olemmehan varsin keskiluokkainen ja hyvinvoiva perhe. Itsereflektioni voima ei riitä kertomaan olisinko voinut näin helposti tyytyä elintasooni jo aiemmin. Onko tilanteemme nyt oikeasti niin hyvä (on) että voin vapautua haluamisesta ja lekotella oikeasti hyvän elintasoni mukavuudessa, vai onko kyse asenteesta? Olisinko siis voinut tyytyä tilanteeseeni jo aiemmin? Missä vaiheessa? Opiskeluaikana? Mikä kaikki nykyisessä tilanteessani on turhaa ja pröystäilyä? Rasvakeitin? Crosstrainer? Voinko kuitenkin pitää ne?

Köyhänä opiskelijana, eli vielä neljä vuotta sitten, en todellakaan kokenut elintasoani riittäväksi. Puuttuiko minulta oikeasti jotain? Rasvakeitintä ei ainakaan ollut eikä crosstraineria, mutta puuttuiko mitään? En ole varma.

Ja mitä nyt tapahtuisi jos antaisimmekin tavaraa pois? Onko tyytyväisyys kiinni tavaran määrästä vai asenteesta?

Kierrätysidea

Nyt laittelen oikein kuvaa, koska olen niin tyytyväinen keksintööni. Ongelmanani ovat olleet vanhat kulahtaneet trikoovaatteet ja niiden olematon kierrätettävyys. Kukaan ei osta kirpparilta reikäistä t-paitaa, eikä ainakaan laiskan puoleinen kotinikkari tarvitse loputtomasti trikoisia riepuja ja rättejä. Siivousliinaksi trikoo on huonoa.

Mutta! Kun leikkaa vanhan paidan suikaleeksi, kerii suikaleen palloksi ja päällystää pallon virkkaamalla (ja virkkaa lisäksi raajoja yms.) saa näin upeita pehmoelukoita lapsille! Tein kaksi tällaista apinaa, kooltaan noin 10 senttiä pepusta päälakeen mitattuna, ja näihin kahteen sain kätkettyä lähes kokonaisen aikuisen miehen reilun kokoisen t-paidan.

Ikuisuusprojektina teen trikoosuikaleesta myös suurilla puikoilla aina oikein-neuloen kylppärin mattoa, mutta en ole toiveikas projektin valmistumisen suhteen. Apinat sen sijaan valmistuivat ehkä neljässä illassa, ja olivat sikäli helppotekoiset että kuvittelen kasvattavani eläintarhaa myös jatkossa, sitä mukaa kun trikoovaatteet saavuttavat elinkaarensa pään.

Huolenpitoa

Ihmisen, etenkin naisihmisen, oletetaan "pitävän huolta itsestään", ainakin jos haluaa olla vakavasti otettava aikuinen. Keskustelufoorumeilta ja naistenlehdista lukemani perusteella arvelen harmikseni, että tällä huolenpidolla tarkoitetaan ensisijaisesti kosmetiikkaa ja pintaa, sellaisia asioita kuin ripsiväri, yövoide, rakennekynnet. Toki myös esimerkiksi liikunta mainitaan, mutta usein lähinnä laihdutusmielessä.

Minusta kosmetiikassa tai meikkaamisessa ei ole mitään erityisen negatiivista, mutta ihmettelen sitä, että niille kintaalla viittaavan (naisen) ajatellaan laiminlyövän omaa hyvinvointiaan. Lisäksi ihmettelen sitä, että jos joku julkisesti ihmettelee samaa kuin minä, ilmestyy keskusteluun välittömästi joku huutamaan että "kyllä se on vähän siitäkin kiinni että ei ole kohteliasta muita kohtaan kulkea tuolla rasvainen tukka naamalla roikkuen ja samat vaatteet jo toista viikkoa päällä hikisenä ja haisevana!", ikäänkuin olisi kyse siitä.

itsehän olen kotona "lomalla" kaiken päivää joten aikaa meikkaamiseenkin olisi rutkasti. Sen sijaan työelämään palatessani aikaa jää vähemmän enkä varsinaisesti osaa kuvitella käyttäväni edes varttia aamuistani meikkaamiseen. Nukun mieluummin! Ja pokkana kuvittelen pitäväni näin hyvää huolta itsestäni. Nukkumisen lisäksi ajattelen hyvinvointiin kuuluvan vanhat tutut perusasiat kuten hyvä ruoka, liikunta, mielenterveys ja ystävät. Jos nämä asiat olisivat elämässäni täysin kohdallaan ja niiden lisäksi viitsisin vielä käyttää yövoidetta, niin se (voide) olisi mielestäni silkkaa bonusta ja ylimääräistä hupia. Perus hyvinvointipakettiin en usko kosmetiikan kuuluvan.

Teepussiviisautta

"Happiness is taking things as they are" luki eilisen Yogi-teepussini narunpäälärpäkkeessä (tämä tuskin on virallinen termi, tarkoitan sitä pikkuista lippua siinä teepussin narun päässä), ja ajatus jäi mieleeni pyörimään. Olen pannut merkille että itselläni ja ihmisillä yleensä on vaikeuksia ajatella asioita sinänsä, ilman että liitämme niihin monimutkaisia arvo-, tyyli-, yms. rakennelmia. Käytännön esimerkkinä tofu, johon muutaman tuntemani ei-kasvissyöjän on hankala suhtautua normaalisti, sillä heille tofun syöminen näyttäytyy jonkinlaisena kiiluvasilmäisenä ekohihhuli-performanssina, jollaiseen he eivät milloinkaan ryhtyisi sillä eivät ole kiiluvasilmäisiä hihhuleita. Ja tofuhan on siis juustoa.

Minulle liikunta on ollut hankala paikka. Lapsena en eri syistä harrastanut liikuntaa, ja tottumattomuuttani olin epävarma ja kömpelö koulun ensimmäisillä liikuntatunneilla. Häpesin kömpelyyttäni ja peitin sitä nokkavuudella, ja tästä alkoi kierre jonka seurauksena sain lopulta yläasteella vapautuksen koululiikunnasta ja kasvoin liikuntaa vihaavaksi aikuiseksi. Liikunta on pitkään symboloinut minulle vastenmielisiä asioita, pettymystä, lahjattomien halveksimista, pakkoa, enkä ole ajatellut sen kuuluvan minulle tai minun elämääni.

Onneksi ajauduin puolivahingossa työväenopiston taiji-tunneille, ja olen siellä saanut kokea oikeaa iloa (häpeän sijaan) ryhmässä liikkumisesta. Muutaman vuoden taijia harrastettuani olen nyt viimein alkanut nähdä liikkumisen sinänsä. Kyse ei ole tyylistä, asenteesta, performanssista tai mistään muustakaan, vaan minusta ja minun kehostani. Kymmenen vuotta sitten olisi tuntunut täysin uskomattomalta että nyt kolmikymppisenä liikunta voi tuntua hyvältä!

Monen muuhunkin asiaan liittyy minun mielessäni hämäriä tunteita, joilla ei oikeassa todellisuudessa ole mitään tekemistä ko. asioiden kanssa. Koitan tänään lenkkipolulla miettiä tapoja joilla vapauttaisin itseni jumiuttavista asenteista ja löytäisin ehkä aivan uusia maailmoja!

Ruuvipurkin hurmio

Kaikilla mahdollisilla asteikoilla mitattuna paras ostokseni ikinä on ollut muutama vuosi sitten kirpparilta löytämäni purkillinen ruuveja. Noin kolmen desin purkki maksoi 1,5 euroa, ja on suonut minulle vuosien varrella lukemattomia löytämisen ilon ja jopa ällistyneisyyden hetkiä. Tein aikoinaan ostopäätöksen sillä perusteella että purkissa näytti olevan lähinnä perinteisiä talttapääruuveja, joita ei enää tahdo saada kaupoista. Ajattelin että erilaisiin restaurointi- ja kodinkunnostusprojekteihin talttapäisen ruuvin ovat tyylikäs valinta. Niin kuin ne ovatkin.

On siis ilo omistaa purkillinen talttapääruuveja, mutta ei siinä vielä kaikki. Kolmen ruuvidesin joukosta löytyy aina jopa mystisellä tavalla juuri se ruuvi jota kulloinkin tarvitaan, oli se sitten millainen hyvänsä. Lampun kuvun pikkuruinen pidäkeruuvi on löytynyt purkista, samoin kuin juuri oikea ruuvi keittiön kaapin saranoihin, tuolinjalkaan, ovenkahvaan, sängynjalkaan... Lisäksi purkissa näyttäisi olevan (en ole kovin tarkasti analysoinut purkin sisältöä enkä aiokaan, ettei taika katoa) ruuvattavia pieniä koukkuja, saranoita, nauloja ja muttereita, oletettavasti juuri oikeanlaisia tulevaisuudessa tapahtuvia korjailuhommia varten.

Valitettavast luulen ettei tällaista ruuvipurkkia ole mahdollista koostaa tarkoituksella. Omani sisältö on niin monipuolinen, että luulen sen olevan peräisin jonkun todella vanhan ja ahkeran nikkarin pajan loputtomista varastoista. Aion silti yrittää oman ruuvisekoituksen luomista, ei sikäli että itse ikinä tarvitsisin toista ruuvipurkkia, vaan koska olen ajatellut ettei omaan kotiin muuttavalle nuorelle ole mahdollista lahjoittaa mitään järkevämpää kuin purkillinen ruuveja. Olen tallettanut muutaman tarkoitukseen sopivan purkin, nyt odottelen enää että joku tuntemani ihminen muuttaa ensimmäistä kertaa omaan asuntoon..

Vielä eräs hämmästyttävä piirre ruuvipurkissani on, se nimittäin ei tunnu tyhjenevän vaikka olen käyttänyt ruuveja ja muita vitkuttimia todellakin muutaman vuoden ajan. Joko kyseessä on sadunomainen ehtymätön ruuvilähde, tai sitten täytän itse purkkia suunnilleen samaan tahtiin kuin tyhjennän sitä. Epäilen jälkimmäistä. Viikonloppuna purkkiin kilahti uusien El Naturalista-kenkieni mukana tulleen kuvaston kiinnitysruuvi. Kuvasto oli siis oikeasti niitattu kasaan oikealla, helposti irroitettavalla ruuvilla! Puoliso yritti himmentää ilahtumistani arvelemalla että oikean ruuvin sorvaamiseen kuluneet luonnonvarat ovat merkittävämmät kuin ne, jotka säästyvät kun kuvasto on helposti purettavissa ja kierrätettävissä. En ole varma kuinka asia on, mutta se pikkuinen kuvastonkulmaruuvi on minusta ehdottomasti hieno ja säästämisen arvoinen, talttapää kaiken lisäksi!